Nafisa Yeasmin päättää esseensä (Kaleva 14.11.) kysymykseen, pitäisikö valtioiden oppia tarkastelemaan signaaleja, jotka eivät vielä näy kaduilla. Suomenlahden eteläpuolella kysymykseen on jo vastattu, ja vastaus on sävelletty kuorolle.
Gustav Ernesaksin sävellys Lydia Koidulan runoon ”Mu isamaa on minu arm” (Isänmaa on rakkauteni) kuultiin laulujuhlilla ensimmäisen kerran vuonna 1947. 1950-luvulla viranomaiset kielsivät tämän rakkauslaulun, mikä on aina huono enne rakkaudelle ja vielä huonompi viranomaisille. Vuonna 1960 laulu poistettiin ohjelmasta juuri ennen konserttia, mutta kuorot aloittivat sen omin päin. Ernesaks epäröi hetken.
Kun kuoro lähtee liikkeelle ilman johtajaa, viisainta on nostaa kädet ja näyttää siltä kuin olisi itse antanut merkin. Sen oppii jokainen, joka seisoo podiumilla riittävän kauan, ja Ernesaks nosti kätensä. Neuvostovalta palautti laulun myöhemmin ohjelmaan, ikään kuin kapina laantuisi, kun sille antaa järjestysnumeron.
Syyskuun 11. päivänä 1988 Tallinnan laulukentälle kokoontui arviolta 300 000 ihmistä, yli neljännes kaikista virolaisista. Tilaisuuden nimi oli Eestimaa laul, Viron laulu, ja laulut ja puheet vuorottelivat kuusi tuntia. Kaupungin kaduilla lienee ollut sinä päivänä harvinaisen rauhallista. Kolme vuotta myöhemmin Viro oli itsenäinen.
Suomessa vaikutuskanavat ovat vahvat, kuten Yeasmin muistuttaa. Silti vain neljännes suomalaisista kokee voivansa vaikuttaa hallituksen toimintaan. Kuoroharjoituksessa se tarkoittaisi, että yksi laulaa ja kolme liikuttaa huuliaan. Sointi on siisti, ja johtaja voi luulla kaiken olevan hyvin, kunnes kolme neljästä alkaa laulaa omaa ohjelmistoaan.
Katujen hiljaisuus ei ole tae tyytyväisyydestä, Yeasmin kirjoittaa. Virossa jokainen kuoronjohtaja tiesi sen, sillä siellä tyytymättömyys harjoitteli vuosikymmeniä ennen ensi-iltaa ja osasi stemmansa ulkoa.
David Woodard
kapellimestari, Tampere