Moni hieraisi silmiään Ylen uutista lukiessaan, ei kai tuollaista voi tapahtua. Joku piti aprillipilana kunnes tajusi, ettei olekaan huhtikuun ensimmäinen. Uutinen kadotetun lasimaalauksen löytymisestä: suuri kuva lohista nousemassa Oulujoen Merikoskessa. Teos kaivautui esille Oulun kaupungintalon uumenien unohduksesta remontin edetessä.
Lasimaalaus on upea: veikeiden lohien parvi ui ylöspäin kosken aallokossa. Joku ponkaisee komeaan hyppyyn. Eräs niistä löytää kutusijansa jo Merikoskesta. Mutta muut vaeltavat ylöspäin, Pyhäkoskeen, Niskakoskeen, joku jopa Kainuun meren yli Emäjoen koskiin, Seitenoikealle. Tervehdys sadan vuoden takaa!
Lasimaalauksen tekijää ei tiedetä. Teoksen henki on vähän naivistinen, mutta ehdottomasti iloinen ja toiveikas. Ehkä tekijä ei ollut mikään suuri taiteilija, vaikka mene ja tiedä. Voisihan se olla vaikkapa joku orastavan taidekoulun oppilaiden riemastuttava ryhmätyö. Miten onkaan, mutta kenties sadan vuoden takaa se puhuttelee erinomaisen ajankohtaisena.
Tuon taideteoksen löytyminen juuri nyt on huikeaa. Me valmistaudumme kulttuuripääkaupunkivuoteen 2026. Välillä tuntuu, että sen vuoden innostavien teemojen kanssa on oltu vähän hukassa. On väen väkisin yritetty löytää jotain kelvollista aihetta, aidosti sytyttävää kulttuurin kipinää.
Tässähän se on: Lohi, vaelluskalat, Merikosken virtaaman palauttaminen edes osittaisena poikasalueeksi! Se olisi todellisinta oululaista kulttuuria, tekoja, joiden vaikutus ulottuisi satojen ja tuhansien vuosien päähän.
Vain villillä Oulujoen lohella on tulevaisuus.