Naistenpäivänä sekä 14.3. eri sanomalehtien mielipidepalstoilla julkaistiin tismalleen samoja mielipiteitä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisestä.
Se on oikein hienoa, että joku jossain toimistossa ja laitoksen sopukoissa on tehnyt tilastoja siitä, kuinka paljon enemmän naiset ovat joutuneet edellisiin vuosiin nähden hakeutumaan ”virallisiin turvapaikkoihin” ulkopuolisten väkivallan tekijöiden vuoksi, eli kuinka oma asunto ei tarjoa turvaa vainoajilta ja uhkailijoilta, ja se on oikein hienoa, että joku nostaa tällaisia tilastoja esille jonkun toisen toimipisteen sopukoista ja maalaa päälle toivekuvaa Suomesta, jossa naiset saisivat elää rauhassa.
Kuinka moni kuitenkin on omassa elämässään, käytännön tasolla, tarjonnut välitöntä apua niille tutuille naisille, jotka ovat joutuneet väkivallan ja vainoamisen kohteiksi? Olen kokenut sen, että viranomaiset eivät auta vainotuksi ja uhatuksi tullutta, vaan että omalla ennakkovarautumisella (jota rikosuhripäivystys on painottanut) on tullut vältettyä aika moni väkivaltatilanne.