Matti Nikkilä kirjoitti (Kaleva 29.9./Lukijalta) asiallisen kirjoituksen avohakkuusta, jonka jälkeistä kehitystä hän on seurannut mökkinaapurinsa palstalla.
Paljon parjattu avohakkuu on saanut rinnallensa nk. jatkuvan kasvatuksen hakkuumenetelmänä avohakkuun sijaan. Kun aloitin yksityismetsätalouden neuvontatehtävissä 1970-luvun puolivälissä, niin silloin reilut parikymmentä vuotta sotien päättymisestä, oli vielä paljon metsissä näkyvillä sotien aiheuttamien pakkohakkuiden jälkiä. Nopeasti oli pitänyt saada puuta yhteiskuntamme uudelleenrakentamiseen. Sotakorvaukset piti itärajan ystävällemme maksaa.
Tämän päivän termistöllä sanottuna oli käytännössä ollut jatkuva kasvatus, eli yläharvennus. Isoimmat ja parhaat puut oli hakkuupalstalta kaadettu, yhteisen edun hyväksi. Silloin tätä hakkuutapaa sanottiin harsintahakkuuksi.
Jatkuva kasvatus on harhaanjohtava. Kun elinvoimaisimmat puut hakataan, niin jälkeen jäänyt puusto ikään kuin säikähtää, kasvuun toipuminen saattaa viedä useita vuosia. Eihän tällaisessa tapauksessa voida puhua jatkuvasta kasvatuksesta. Sodan jälkeinen harsintahakkuu olisi oikea termi tälle hakkuumenetelmälle.
Avohakkuiden ja sitä seuraavien toimenpiteiden, raivaus, auraus/mätästys, taimien istutus tai metsän kylvö ja ajallaan tehdyt taimikoiden perkaus-/harvennustyöt, ovat pelastaneet metsiemme korkean tuoton ja osittain yhteiskuntamme hyvinvoinnin.
Tästä hieman kehityksen kuvaa. 1970-luvulla metsiemme vuotuinen kasvu oli 65–70 miljoonaa kuutiometriä ja kokonaispuusto noin 1,5 miljardia kuutiometriä. Nyt vuotuinen kasvu on 103 miljoonaa kuutiometriä ja kokonaispuusto on yli 2,5 miljardia kuutiometriä.
Luonnonvarakeskus on todennut metsiemme kasvun taantuneen viime aikoina. Jokohan tämä on seurausta jatkuvasta kasvun/peitteisen hakkuutavan lisääntymisestä. Näillähän tehdään hyvä tili tämän päivän metsänomistajalle. Kuinka kauan menee ja millaisen tilin saa tuleva sukupolvi?
Timo Pietilä
emeritus metsäneuvoja, Liminka