Sosiaali- ja terveysjärjestöjen niin sanottuja STEA-avustuksia leikataan hallituksen päätöksellä vuodesta 2027 alkaen. Päätös saattoi aluksi vaikuttaa pelkältä kansalaisjärjestöjen resurssien vähentämiseltä, olihan nykyinen hallitus leikannut samoja avustuksia jo aiemmin.
Kesäkuun puolivälissä 2026 uutisoidut avustusten esillä olleet uudet myöntämisperusteet kuitenkin osoittavat, että kyseessä on poliittinen linjaus, jolla on perustavanlaatuisia vaikutuksia suomalaiseen kansalaisyhteiskuntaan. Erimielisyys kriteereistä onkin jatkunut.
Kyse on viime kädessä siitä, mitä kansalaisyhteiskunnan annetaan olla ja tehdä.
Suomalaiset sote-järjestöt ovat pitkään toimineet kahdella tasolla. Yhtäältä ne täydentävät julkisia palveluja tavoittamalla myös ihmisiä, joita järjestelmä ei muuten saavuta.
Järjestötoimintoja saatetaan jopa pitää julkisina palveluina, jolloin niiden loppuminen voi yllättää. Toisaalta ne ovat osa demokraattista rakennetta. Jälkimmäinen rooli on tällä hetkellä erityisen hyökkäyksen kohteena.
Paitsi että järjestöt ovat osallisuuden paikkoja, ne mahdollistavat monille ihmisille kokemustensa tekemisen näkyväksi. Ne tuovat moninaisia ääniä, erilaisia elämäntilanteita ja näkökulmia osaksi julkista keskustelua. Ne osallistavat ja edustavat eri ihmisryhmiä, mikä tukee moniäänistä osallistavaa demokratiaa ja laadukasta lainvalmistelua.
Järjestöjen kautta kokemukset muuttuvat tiedoksi, tarpeet vaatimuksiksi ja yksittäiset ihmiset poliittisiksi toimijoiksi ja yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi. Kun näitä kanavia kavennetaan, vaikutukset eivät näy vain järjestökentässä vaan myös siinä, miten yhteiskunta kuulee jäseniään ja keitä se kuulee ylipäätään.
Leikkausten myötä järjestöjen kaksoisrooli vaarantuu. Järjestöjen edustuksellisuuden heikentäminen tekee kansalaisyhteiskunnan hauraaksi. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen kohdalla leikkausinto on kohdentumassa nimenomaan vaikuttamistoimintaan sekä vähemmistöjen edunvalvojiin.
Kansalaisyhteiskuntaa ei tulisi tarkastella vain hyvinvointivaltion “lisänä”. Elinvoimainen kansalaisyhteiskunta myös ylläpitää hyvinvointivaltion legitimiteettiä ja uudistumiskykyä.
Käsillä olevan muutoksen vakavuutta ei ymmärräkään tarkastelemalla pelkkiä organisaatioita ja niiden puitteissa mahdollistuvia toimintoja. Olennaista on kysyä, mitä tapahtuu toimijuudelle ja sen kautta myös sosiaaliselle pääomalle ja luottamukselle.
Järjestöt ovat tarjonneet ihmisille mahdollisuuksia toimia, ei vain osallistujina, vaan aloitteentekijöinä, vaikuttajina ja yhteisöjen rakentajina. Kun toimintamahdollisuudet kaventuvat, kaventuvat myös nämä roolit. Kyse ei ole vain siitä, kuka tuottaa palveluita, vaan siitä, kuka saa toimia ja millä ehdoilla. Tämä on demokratian näkökulmasta merkittävä kysymys.
Lisäksi sote-järjestöjen rahoituksen tiukempi kohdentaminen väistämättä myös merkitsee toimintojen katoamista. Tämä koskee matalan kynnyksen, nopeasti reagoivia ja usein kokeilevia toimintoja, jotka ovat järjestökentän erityisvahvuus.
Monet järjestötoimijat, tutkijat, kehittäjät ovat nimenomaan tuoneet esille sen, että leikattavien toimintojen tilalle ei ole näköpiirissä korvaajaa. Kun vertaistuki loppuu, kun pienet paikalliset ryhmät hiipuvat, tai kun matalan kynnyksen kohtaamispaikat häviävät, toiminnot eivät siirry muualle. Osa niistä lakkaa kokonaan.
On toki mahdollista, että syntyy uusia yhteistyön muotoja, kevyempiä organisoitumisen tapoja ja epämuodollisempia verkostoja, eihän kaikki toimijuus ei ole riippuvaista valtionavusta. Mutta tämä ei ole millään tavalla automaattista.
Ilman resursseja, toiminnan jatkuvuus heikkenee. Osallistuminen alkaa entistä enemmän kasautua heille, joilla on valmiiksi enemmän aikaa, osaamista ja verkostoja. Samalla riski eriarvoistumisesta kasvaa: ne äänet, jotka ovat jo ennestään heikoimmassa asemassa, hiljenevät ensimmäisinä.
STEA-kriteerien kiristyminen on osa laajempaa kehitystä, jossa kansalaisyhteiskunnan tilaa järjestellään uudelleen. Muutos ei tapahdu yhtenä suurena katkeamana, vaan vähitellen: toiminto kerrallaan, rahoituspäätös kerrallaan. Siksi juuri nyt olisi tärkeää käydä keskustelua siitä, mitä järjestöille ollaan tekemässä.
Kyse ei ole vain siitä, mihin rahaa riittää vaan siitä, millaista kansalaisyhteiskuntaa Suomessa halutaan ylläpitää, ja koetaanko moniäänisyys ylipäänsä arvokkaaksi.
Järjestöillä on monia rooleja, ja juuri nyt niistä pyritään tekemään entistä vähemmän demokratian ja osallisuuden paikkoja ja sitäkin enemmän palvelujärjestelmän jatkeita. Näin perusteellisen muutoksen kohdalla olisi tärkeää ymmärtää, mitä ollaan tekemässä.
Pia Lundbom
YTT, tutkija Itä-Suomen yliopisto & Humanistinen ammattikorkeakoulu