Suomen Tiedeseura julkaisi maaliskuussa Heikki Nevanlinnan mainion historiateoksen ”Ilmatieteiden vaiheita ja vaikuttajia Suomessa”. Heikin innoittamana päätin kirjoittaa suomalaisen ilmastotutkimuksen ultralyhyen historian.
Ilmastotutkimusta on tehty oikeastaan niin kauan kuin lämpötiloja on ulkoilmasta mitattu, eli 1700-luvulta lähtien. Pitkäaikaisen tutkimuksen ja pitkäaikaisten lämpötilasarjojen perusteella osoitettiin vuonna 2015 Suomen keskilämpötilan nousseen 2,3 astetta 1800-luvun puolesta välistä, eli yli kaksinkertaisesti maailmanlaajuiseen keskiarvoon nähden. Pitkien aikasarjojen merkitystä ei voitu 1700-luvulla vielä aavistaa, mutta silti tutkimukseen intuitiivisesti panostettiin.
Tutkimuksen lähtökohdat 1700-luvulla olivat hyvin käytännönläheiset, esimerkiksi maanviljelylle ja merenkululle on tärkeää ymmärtää paikallisia ja alueellisia sääoloja ja niiden vaihteluita.
Kuitenkin jo 1800-luvun lopulla ruotsalainen Svante Arrhenius ennusti, että ilmasto lämpenee hiilidioksidipäästöjen takia. Suuremmassa mittakaavassa ihmispäästöjen aiheuttamaa ilmastonmuutosta alettiin tutkia 1980-luvulla tietokoneiden laskentateho kasvun myötä. Tällöin pystyttiin kehittämään kolmiulotteisia ilmastomalleja, joiden avulla voidaan laskea luotettavasti kasvihuonekaasujen lämmitysvaikutusta.
Suomi on ollut ilmastotutkimuksessa mukana sen alkumetreiltä lähtien. Turun akatemiassa mitattiin ulkoilman lämpötilaa vuosina 1749-1822. Helsingin yliopistoon perustettiin 1838 magneettinen observatorio, jonka tehtävänä olivat myös lämpötila- ja muut säämittaukset. Observatorio oli nykyinen Ilmatieteen laitoksen edeltäjä.
Suomen ensimmäinen varsinainen ilmastotutkija oli professori Gustaf Gabriel Hällström, joka yliopiston siirryttyä Helsinkiin aloitti lämpötilamittaukset kotinsa pihalla nykyisen Porthanian kohdalla 1829.