Suurin osa ikääntyvistä selviää pitkään hyväkuntoisina ja itsellisinä kansalaisina. Toimintakykyisenä säilyminen on jokaisen toiveissa, mutta ikääntyessä tarve erityisesti sosiaalihuollon palveluille pakkaa kasvamaan. Raihnastumisesta ja muistisairaudesta johtuen hoivan tarve kasvaa ja tilastoituna kuolinsyynäkin löytyy muistisairaus noin 20 prosentilla.
Seniorikansalaisia hoitavan ammattilaisen on hyvä tutustua kirjaan nimeltä ”Vanhusoikeuden perusteet” (Mäki-Petäjä-Leinonen & Karvonen-Kälkäjä, 2017). Suosittelen sitä myös sote-palveluyrityksille sekä ikääntyville ja heidän omaisilleen. Vanhus-sanan käyttö johtuu juridisista koukeroista.
Ikääntyvää koskeva terveydenhuollon lainsäädäntö ei merkittävästi poikkea muuta aikuisväestöä koskevista linjauksista. Sosiaalipalveluiden lakipaketissa on paljon asiaa. Kunnan tulee järjestää riittävät vanhuspalvelut periaatteena asiakaskeskeisyys, asiakkaan etu, osallisuus ja itsemääräämisoikeus.
Pitkäaikaishoito tulisi toteuttaa mahdollisuuksien mukaan kotiin annettavilla palveluilla palvelutarpeen mukaisesti. Pitkäaikainen laitoshoito tulee kyseeseen vain lääketieteellisin ja turvallisuuteen liittyvin perustein – tällöinkin ikääntyneen tulee kokea elämänsä turvalliseksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. Tämä tarkoittaa, että ikääntyvää kohdellaan arvostavasti ja hänen yksilöllisyyttään ja intimiteettiään kunnioitetaan.
Lakipykälät ja käytäntö eivät aina kohtaa. Sopimuksiin ei kaikkea voi aukikirjoittaa, mutta tuottajan on tunnettava toimialansa lainsäädäntö. Ikääntyvällä on oikeus kontakteihin, päivärytmiin ja päivittäisiin hygienia ynnä muihin toimiin. Nämä löytyvät lakipykälistä, mutta ei aina ikääntyvän arjesta.
Hyvä olisi muistaa ohje ”Ei ole lakisääteistä, mutta hyväksi katsottu”. Monessa hoivayksikössä näin jo ajatellaan, onneksi.
Päivi Hirsso
kansanedustajaehdokas (kok.)
LT, erikoislääkäri, eMBA (SoTe)
Oulu