Elämme sotaisaa aikaa. Venäjä myllyttää epätoivoisesti Ukrainaa. Hieman etelämpänä taas Israel poistaa Palestiinaa maailmankartalta vähän vähemmän epätoivoisesti. Näiden lisäksi on vielä lukuisia muita konflikteja, jotka eivät tavallisen suomalaisen tajuntaa saavuta.
Samanaikaisesti sotaa käymättömässä kotimaassamme hykerrellään asehankinnoille, kuolataan menneiden miinojen perään ja vahvistetaan vanhoja viholliskuvia. Vaan miksi näin? Eikö olisi jo aika rauhoittua?
Aistin kansakuntamme kärsivän paikoin liiallisuuksiin menevästä sotainnostuksesta, joka on viime vuosien aikana vain kasvanut. Toisaalta uskallan väittää meidän kyllä aina olleen keskivertoa sotaorientoituneempia. Antaahan historiamme tähän meille syyt.
Syitä sotainnostukselle on helppo hakea viime aikojen tapahtumista, mutta roolinsa lienee myös monilla perinteikkäiksi mielletyillä asioilla. Esimerkiksi asevelvollisuus heti kutsunnoista lähtien koodaa tiettyjä sodan ajatuksia päihimme. Kutsuntojen merkitys tulee vielä kasvamaan, sillä kaavaillaanhan sinne mukaan jo naisiakin.
Huomionarvoista on myös itsenäisyyspäivän juhlinta Tuntemattomine sotilaineen ja sotilasparaateineen, sillä nekin ovat vuosikymmenten ajan iskostaneet kansalliseen muistiimme omanlaista mielikuvaa sodasta, Suomesta ja suomalaisista.
Tajuntaani ei vain kerta kaikkiaan mahdu, miksi sodasta puhutaan niin paljon ja niin ihailevaan sävyyn. Edelleen olemme niin ylpeitä, kun joku on suorittanut varusmiespalveluksen. Armeijataustainen kärkipoliitikko sanoo, että olemme jo sodassa. Asehankinnoista puhutaan välttämättömyyksinä, joiden kyseenalaistaminen leimataan itänaapurin pussiin pelaamiseksi.
En silti kritisoi puolustusvoimiemme tai muiden armeijoiden olemassaoloa, vaikka sotiminen onkin maailman järjettömintä puuhaa. Sodat ja uhat eivät tietenkään sormia napsauttamalla katoa, vaikka panssarivaunuistamme tehtäisiin saman tien nauloja.
Kaipaisin siis tähän maailmaan enemmän rauhanpuhetta ja keskustelua uhittelun sijaan. Sen ei silti tarvitse tarkoittaa kukkia kivääreissä tai olla Venäjän mielistelyä. Se voisi olla esimerkiksi parempaa tietoa väkivallattomista vaikutuskeinoista, ymmärrystä muista kulttuureista ja moniäänisempää keskustelua julkisuudessa. Mielestäni sotaa tulisi käsitellä vain pakollisena pahana. Ei ihailun kohteena.
Miika Tuomela
Oulu