On olemassa sellainen asia kuin liikennepelko. Kyse on siitä, että autolla ajaessa tai kyydissä ollessa hirvittää. Taustalla voi olla vaikka minkälaisia syitä.
Minä pelkään eniten muita autoilijoita. Elämäni kamalin matka oli Oulua kohti perjantaina 4. helmikuuta, kun myräkkä raivosi ja tempoi ympärillä. Vastaan tuli autoja jatkuvalla syötöllä. Rekkoja urakalla, kuten aina. Niiden perässä läpitunkematon lumiseinämä.
Viisaasti alensin nopeuden seitsemään- jopa kuuteenkymppiin. Takapuskuriin kertyi jono. Turvaväleistä ei tietoakaan. Pienet ja isot autot kärkkyivät herkeämättä. Jarrutusmatkat olisivat huvenneet sekunneissa olemattomiin.
Pysäkeille en päässyt turvaan, koska sankan lumisateen vuoksi kyltit erottuivat vasta kohdalla. Juuri ennen motaria koko letka joutui hiljentämään vauhtia. Hengittelin sivussa pitkän tovin.
Sama päätön meno silti vaan jatkui, vaikka infotaulut kirkuivat punaisella erittäin vaarallista ajokeliä. Moni muu himmaili perässä, joten en ollut ainoa riskiarvion tehnyt kuski.
Kauhun hetkiä tuli vastaan, kun takana painettiin kaasua. Letkassa saattoi viisikin autoa sujahtaa kylki viistäen ohi niin, ettei lumipilvessä nähnyt lainkaan kaistojen rajoja saatikka tien reunaa.
Kun ensimmäinen ohittaja puikahti paksun lumipaltteen päältä takaisin eteeni ilman vilkkua, kiihdyttivät seuraavat kuin ammukset ja hipoivat täpärästi edellä menevän perää. Ihan kuin ei mitään säähärdelliä olisi ollutkaan.
Puristin rystyset valkeina rattia Haaransillalta lähtien, mutta Äimäraution rampilla pakenin pois, vaikka määränpäähän oli vielä pitkä matka. Sykkeet laskivat vähitellen Limingantullin, keskustan ja Tuiran läpi puikkelehtiessa.
En voi ymmärtää, kuinka välinpitämättömällä asenteella autoilijat leikkivät omalla ja muiden hengellä ja terveydellä.
Varoitukset on pantu paikalleen painavasta syystä. Jokaisen ajokortin saaneen pitäisi tietää, että keli sanelee nopeuden ja turvavälit.
Päätin ajaa takaisin vasta päivänvalolla, eikä tainnut jäädä ainoaksi kerraksi motarin kierto, koska seura oli niin arvaamatonta.