Kari Kannalan kritiikki (Kaleva 4.2./Lukijalta) nojaa oletukseen, että tekninen tapa tarkastella verotusta olisi onttoa ja että talouspolitiikan uskottavuus syntyisi ennen kaikkea moraalisesta kehystyksestä. Ajatus on ymmärrettävä ja monelle lohdullinen: jos ongelmat ovat moraalisia, ratkaisutkin näyttävät yksinkertaisilta.
Julkista verokeskustelua leimaa kuitenkin sitkeä aikajännevirhe. Nykyhetken rakenteellisia ongelmia pyritään ratkaisemaan viittaamalla vuosikymmenten takaisiin talousmalleihin, ikään kuin väestörakenne, huoltosuhde ja talouden toimintaympäristö eivät olisi olennaisesti muuttuneet. Historia tarjoaa vertailukohtia, mutta se ei tarjoa rahoitusta julkisille menoille.
Suomen keskeinen haaste ei ole pelkästään vaurauden jakautuminen vaan taloudellisen kantokyvyn heikkeneminen. Huoltosuhde on jo nyt noin 1,4 ja nousee ennusteiden mukaan 2040-luvulla lähelle 1,7:ää. Työikäisten määrä vähenee samalla, kun hoiva-, terveys- ja eläkemenot kasvavat pysyvästi.
Ikäsidonnaisten menojen arvioidaan lisääntyvän 2030-luvulle mennessä 2–3 prosenttiyksikköä suhteessa BKT:hen. Velkasuhde on 75–80 prosenttia BKT:sta, ja velanhoitokulut kasvavat korkojen normalisoituessa. Näitä tosiasioita ei voi ohittaa moraalisella argumentaatiolla.
Verotuksen tehtävä ei tässä tilanteessa ole symbolinen uudelleenjako, vaan riittävän ja ennakoitavan veropohjan turvaaminen. Verotus, joka heikentää investointeja, työllisyyttä tai tuottavuuden kasvua, kaventaa pitkällä aikavälillä juuri sitä rahoituspohjaa, josta hyvinvointivaltion lupaukset maksetaan. Pääoma ei ole paikallaan pysyvä verokohde vaan liikkuva ja reagoiva tekijä.
Taloudellinen kehitys ei ole tullut yllätyksenä. Väestön ikääntyminen ja julkisten menojen kasvu on tunnistettu Suomessa vuosikymmeniä. Tässä mielessä nykytilanne ei ole moraalinen epäonnistuminen eikä markkinoiden juoni, vaan seurausta pitkään tiedossa olleista demografisista faktoista.
Kapitalismista ja pääomasta voi olla montaa mieltä, mutta talous ei kysy mielipidettä. Ilman investoivaa pääomaa ei ole yritystoimintaa, ilman yritystoimintaa ei ole työllisyyttä eikä veropohjaa. Ajatus siitä, että pääomaa voidaan verottaa rajatta ilman käyttäytymisvaikutuksia, on teoreettisesti houkutteleva ja käytännössä virheellinen.
Historialliset vertailut Yhdysvaltoihin ja Britanniaan kertovat menneistä aikakausista. Suomen kannalta olennaisempi vertailu löytyy muista Pohjoismaista, joissa julkisen talouden kestävyyttä ovat tukeneet korkea työllisyysaste, laaja veropohja ja ennakoitava verorakenne.
Ilman talouskasvua ja työllisyyttä ei ole kestävää tasa-arvoa eikä kykyä vastata sosiaalisiin tai ekologisiin kriiseihin. Moraali ilman kantokykyä on lupaus ilman katetta. Verotus on julkistalouden käyttöliittymä, ei ideologinen muistomerkki. Historia voi opettaa – mutta se ei edelleenkään maksa Suomen laskuja.
Lassi Murto
Raisio