Vauvavuotemme lähestyy uhkaavasti loppuaan. Suuri osa siihen liittyvistä väittämistä on osoittautunut paikkansa pitämättömiksi, mutta yksi klisee on kohdallani tosi.
Kyse sattuu olemaan juuri siitä ominaisuudesta, jonka toivoin vanhemmuuden avulla saavani.
Kun olin raskaana, monet tuttavapiirin vanhemmat kertoivat, että lapset muuttavat ihmisen aikakäsityksen. Ajasta tulee aivan uudella tavalla arvokasta, ja päämäärätön haahuilu jää historiaan.
Hymähtelin epäuskoisena. Tuskinpa lapsi tekisi minusta sen suorituskykyisempää kuin mikään muukaan. Toiveajattelua.
Olin onnekkaasti väärässä.
Ennen vauva-arkea vietin hidasta freelance-elämää. Lampsin vuokraamalleni työhuoneelle kymmenen maissa, hain kahvikupillisen, istahdin pöydän ääreen ja aloin selata sosiaalista mediaa. Lounasajan koittaessa huomasin, etten ollut saanut paljoakaan aikaiseksi. Päätin hoitaa hommat tehokkaasti iltapäivällä, mutta ravintolasta palattuani näinkin netissä pari kiinnostavaa artikkelia, jotka piti lukaista ensin.
Deadlinen lähestyessä jouduin istumaan huoneella myöhään ja rehkimään jutut purkkiin stressaantuneena.
Työhuoneen olemassaolo sentään auttoi hieman. Kotona en saanut tehtyä sitä vähääkään. Unohduin ripustamaan pyykkiä ja pläräämään lehtikasaa läpi.
Sellaista oli prokrastinoijan elämä.
Tilanne oli pahimmillaan koulu- ja opiskeluaikoina. Saatoin aloittaa historiankokeeseen lukemiseen aamuneljältä, muutamaa tuntia ennen koitosta. Monta kertaa ilmoittauduin uusintatenttiin vain siksi, etten saanut tenttikirjoja varattua, haettua tai avattua ajoissa.
Vieläkin hävettää.
Nykyään kaikki on toisin.
Ne harvalukuiset tunnit, jotka minun on työntekoon mahdollista käyttää, kuluvat tiukkaan puurtamiseen. Siinä sivussa tulee tyhjennettyä astianpesukone, siivottua ruokapöytä, kerättyä lelut lattialta ja kokattua nopea lounas.
Kotityöt, joiden tekemistä joskus pidin suurena ahkeruutena, ovat nyt ohimeneviä pikku askareita.
Kun vauva nukahtaa päiväunille, syöksyn tietokoneen ääreen. En avaa Facebookia, en edes sähköpostia.
Teen tunnissa yhtä paljon kuin kolmessa aikaisemmin.
Näin ei tietenkään käy kaikille vanhemmille – toiset olivat tehokkaita jo ennen lapsen syntymää. Monet multitaskaavat menemään ilman tietoakaan jälkeläisistä. Mutta meille laiskimuksille pakko voi olla paras opettaja.
Toisinaan mietin, miten yksinkertaista ja rauhallista elämä joskus oli. Ja miten turhanpäiväisiin asioihin kaiken sen ajan tuhlasin.
Mutta ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin, kuten sanonta ei kuulu. Samalla kun tehokkuuteni on kasvanut, kalenterin käyttötaitoni ovat surkastuneet. Kirjaan paperikalenteriin edelleen asioita mutta en meinaa ehtiä edes vilkaista merkintöjä. Yritän pysyä kärryillä puhelimen avulla, mutta usein huomaan, etten tiedä, mitä päivämäärää tai viikonpäivää parhaillaan eletään.
Ikävöin muistiinpanoja ja käsin kirjoittamista. To do -listojen tekeminen ja purkaminen olivat ennen keskeisiä työtapojani. Niiden avulla sain itseni motivoitua toimimaan silloin, kun työhuoneen sohva houkutteli.
Nyt vauva pureskelee pöydälle jääneiden paperien reunat ja heittää kalenterin lattialle.
Jos sinulla ei ole käytettävissä vauvaa, mutta haluaisit kuitenkin oppia tehokkaammaksi ihmiseksi, kannattaa tutustua tomaattikelloon.
Metodi perustuu 25 minuutin työskentelyn ja viiden minuutin taukojen vuorotteluun. Kello hälyttää, kun aika tulee täyteen. Systeemi todella toimii, luultavasti samasta syystä kuin vauva-arki: työskentelylle on varattu sopivan vähän aikaa kerrallaan. On paljon helpompaa olla toimelias puolen tunnin kuin kahdeksan tunnin ajan.
Minun tomaattikelloni täyttää pian vuoden. Joidenkin kuukausien päästä hän menee päiväkotiin. Se on ihmeellinen ajatus. Niin paljon tunteja mässäiltäväksi!
Kunpa uusi ominaisuuteni säilyisi, kun aikaa on taas enemmän. En kaipaa entistä elämääni. Palkitseva suorittaminen voittaa ahdistuneen laiskottelun.
