Olen alakouluikäisen erityislapsen äiti, ja lapseni käy toista vuotta Tiernan koulun Heinätorin yksikössä. Haluan kertoa, miten lapseni sinne päätyi, mitä sopivan kouluympäristön löytyminen on merkinnyt ja mitä voidaan odottaa, jos Heinätorin yksikkö lakkautetaan.
Lapseni sosiaaliset haasteet alkoivat näkyä jo 3-vuotiaana päiväkodissa: mitä enemmän virikkeitä ja melua, sitä rajummin hän reagoi. Päiväkodin ja esiopetuksen arki pysyi kasassa vain ylimääräisen ryhmänohjaajan avulla.
Koulunkäynnin hän aloitti lähikoulun pienryhmässä, mutta satojen oppilaiden ympäristö oli liikaa. Psyykkiset oireet pahenivat nopeasti, ja lasta haettiin kotiin kesken päivän viikoittain. Väkivaltaiset ja itsetuhoiset tilanteet lisääntyivät, ja pahimmillaan välikohtauksia selvittämään tarvittiin jopa poliisia ja ensihoitoa. Tukitoimia lisättiin erityissairaanhoidon ja sosiaalipalvelujen puolella, mutta mikään ei auttanut lievittämään koulun aiheuttamia oireita.
Kakkosluokan syksyllä lapsi pääsi OYSin lastenpsykiatrian päiväosastolle pitkälle tutkimusjaksolle. Sairaalakoulun ja psykiatrian suosituksilla hänelle myönnettiin lopulta paikka Heinätorin yksikköön.
Keväällä ennen siirtymistä oli vielä kuuden viikon jakso lähikoulussa, jonka hän selvisi käymällä koulua vain tunnin päivässä, muun ryhmän jo lähdettyä, kahden aikuisen kanssa ja omalla kuljetuksella –ainoa tapa turvata lapsen oikeus opetukseen lähikoulussa ilman vaaratilanteita. Tämä kuvastaa, mitä kaupungin kaavailema inkluusio näiden lasten kohdalla tosiasiassa tarkoittaisi.
Syksyllä 2024 tapahtui käänne, jota oli odotettu vuosia. Heinätori lopetti vakavat oireet käytännössä heti. Lasta ei ole tarvinnut hakea kesken päivän kertaakaan 1,5 vuoteen, eikä itsetuhoista tai uhkaavaa käytöstä ole enää ilmennyt.
Rauhallinen ympäristö, osaava henkilökunta ja se, että kaikki oppilaat jakavat samankaltaisia haasteita, saivat hänet kokemaan ensimmäistä kertaa, ettei hän ole "outo ja hankala", vaan hyväksytty osa yhteisöä. Itsetunto ja koulumotivaatio ovat vahvistuneet, eikä lapsi enää toistuvasti itke, kuinka toivoisi vain olevansa kuten kaikki muut.
Lapseni tarina ei ole ainoa laatuaan. Heinätorissa ovat ne lapset, joita mikään muu tuki ei ole auttanut, eikä tätä ympäristöä voi korvata lähikouluilla – jos voisi, he eivät olisi Heinätoriin alunperin päätyneetkään. Jos yksikkö lakkautetaan, seuraukset näkyvät nopeasti: oireilu pahenee, perheiden kuormitus kasvaa ja erityissairaanhoidon sekä sosiaalipalveluiden tarve lisääntyy.
Lyhytnäköiset säästöt erityislasten kustannuksella eivät ole sivistysvaltion linja, eikä niillä saavuteta todellisia säästöjä, kun seuraukset kaatuvat muihin järjestelmiin. Taloudellista hintaa pahempaa on kuitenkin se inhimillinen kärsimys, joka syntyy, kun erityislapsilta riistetään mahdollisuus turvalliseen oppimiseen ja terveen itsetunnon kehittymiseen.
Erityislapsen äiti, Oulu
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.