Sain kirjeen. Siitä myöhemmin. Varhaisnuoruudessani oli mukava sen ajan harrastus kirjeenvaihto ulkomaalaisen kanssa. Kirjekaverit saatiin lehdessä – en muista, oliko Suosikki – julkaistujen kirjeenvaihtoa haluavien kanssa.
Kielenä oli englanti, ainakin itselle mielenkiintoinen kokemus. Silloisessa oppikoulussa Tyttölyseossa opettelemani kieli sai lisäapua, kun väänsin ja käänsin kieltäni englanniksi pienen punakantisen sanakirjani avulla.
Sain mukavat kirjekaverit. Englannista John, Japanista Kenzo ja Ranskasta Jean. Johnin kirjeet olivat monisivuisia ja vaikeita, olihan englanti hänen äidinkielensä. Taisi minulta jäädä iso osa ymmärtämättä. Ja poikien käsialat olivat mielenkiintoista tulkittavaa.
Se oli henkisesti rikasta aikaa. Niin koen. Miten mukava oli, kun kirje putosi postiluukusta, ja niitähän tippui tiheään tahtiin.
Nykyisin kirjeet ovat harvinaisuus kuin kuin dinosauruksen luut. Kuka enää kirjoittaa paperille kirjeitä kynällä? Pitäisi tehdä tavoitteeksi kirjoittaa kirje kerran kuukaudessa. Elvyttää taito, ilahduttaa ystävää.
Käsinkirjoitus on myös aivoille hyvää treeniä, ja käsialasi pysyy luettavana. Kirjeen voi säilyttää. Vieläkin monilla on vanhoja kirjeitä jopa vuosikymmenten takaa. Mukavia luettavia jälkipolville.
Minä sain todellakin kirjeen, hämmästys oli suuri. Postissa oli vähän kestänyt, mutta postihenkilö pudotti kirjeen oikeaan osoitteeseen.
Sepä olikin mukavaa luettavaa. Kirjoittajalla oli minusta vain hyvää sanottavaa, melkein nolostuin, niin hyvän kuvan hän minusta antoi. Sain siitä hyvän mielen koko päivän ajaksi. Tämän kirjeen talletan ja luen aina, kun meinaa olla huono päivä. Siis kirje oli itseltäni, se oli itserakkauskirje! Suosittelen!
Riitta Järvenpää
eläkeläinen, Oulu