Oulun kaupunki käyttää jälleen verovarat viisaasti. Nyt haetaan lähes kolmeksi vuodeksi projektikoordinaattoria suunnittelemaan "elämyksellistä ja kokemuksellista kokonaisuutta" rasismista.
Palkkakulut noin 150 000 euroa, ja siihen päälle tulevat markkinointikampanjat, sidosryhmäverkostot ja muu luova puuhastelu. Toivottavasti mukaan mahtuu ainakin savukone, koskettava äänimaisema ja loppukohtaus, jossa jokainen osallistuja saa pienen askartelukortin “hyväksynnästä”.
Erityisen vaikuttavaksi tämän tekee se, että kyse ei ole uudesta tai vallankumouksellisesta ideasta, vaan tahattomasta komiikasta, jota parodioitiin jo yli 20 vuotta sitten. Vuonna 2002 South Park -sarjan jaksossa "Death Camp of Tolerance" koulun lapset viedään "suvaitsevaisuusmuseoon", jossa heidän on tarkoitus oppia avoimuutta elämyksellisen kierroksen avulla.
Lopputuloksena ei ollut ymmärryksen lisääntyminen – vaan täydellinen absurdiuden tunne. Vähän samaan tapaan kuin nyt.
Hankkeen tavoitteena on siis vedota nuorten tunteisiin ja herättää ajatuksia rasismista – ei varsinaisesti vähentää sitä, vaan esittää se vaikuttavasti. Ehkä seuraavaksi rakennamme tunnekokemushuoneen velkaantumisesta tai draamallisen polun terveydenhuollon jonoista. Molemmat herättävät varmasti vahvoja tunteita oululaisissa.
On käsittämätöntä, kuinka paljon energiaa ja rahaa voidaan laittaa hankkeisiin, jotka eivät vaikuta mihinkään. Ne eivät tavoita niitä, joilla kielteisiä asenteita oikeasti on, eivätkä ne auta ketään konkreettisesti. Mutta näyttäähän se hyvältä PowerPointissa ja projektihakemuksessa.
Rasisminvastainen työ on ymmärrettävää, mutta kun siitä tehdään veronmaksajien kustantamaa tunneperformanssia, se muuttuu helposti vitsiksi – ja vahingoittaa juuri sitä asiaa, jota sen väitetään edistävän.
Ehkä olisi aika palata maan pinnalle ja kohdistaa resurssit asioihin, jotka oikeasti rakentavat luottamusta, arjen yhteiseloa ja osallisuutta. Luulisi, että viimeiset viisi vuotta sosiaalisessa mediassa kiertänyt No-no-square-tanssivideo olisi edes sen verran vaikuttanut, että joku kyseenalaistaisi, kannattaako jokaista kampaviineri suussa tullutta ideaa toteuttaa.
Henri Heikkinen
Oulu