Viime aikoina Kalevan mielipideosastolla on käyty keskustelua matematiikasta ja sen tarpeellisuudesta, joten otan tähän osaa minäkin.
Jokaisella meistä on intohimomme ja inhokkimme. Minun intohimoni on kuvataide ja inhokkini on matematiikka. Se ei ole vain inhokki. Minulla on todettu dyskalkulia eli laskemiskyvyn häiriö, eli siis vaikea-asteinen matematiikan oppimisvaikeus.
Laskemiskyvyn häiriöön ei ole olemassa lääkitystä eikä hoitoa. Se, että matematiikalla yritetään lyödä kuin Raamatulla päähän, ei tehoa. Sitä yritettiin jo peruskouluvaiheessa sillä seurauksella, että aloin vihaamaan matematiikkaa ja numeroita entistä enemmän.
Nuoruudessani 1990-luvulla, pienellä takapajuisella paikkakunnalla nimeltä Pudasjärvi, ei varmaankaan oltu koskaan kuultukaan sellaisesta kuin dyskalkulia. Ongelmani diagnosoitiin vasta 2013, kun yritin opiskella Oulun seudun ammattikorkeakoulussa maisemasuunnittelua. No, se koulu jäi kesken, koska opinnoissa vaadittiin matematiikkaa.
Sen sijaan että matematiikkaa yritetään työntää väkisin jokaisen ihmisen kurkusta alas, olisi syytä huomioida yksilöllisyys ja se, että on ihmisiä, jotka pärjäävät kyllä elämän halki ilman matematiikkaakin. Keskittykää nyt hyvät ihmiset oikeisiin ongelmiin ja alkakaa vaikka luomaan lisää taidetta. Sitä tämä maailma tarvitsee. Ei pakkomatematiikkaa.
Maria Ronkainen
kahdeksan tutkintoa ja aika monta hutkintoa, Helsinki