Kello löi perjantai-iltana 21.28, kun Einari Parikan ja Tuomo Mularin soutama vene tömähti Muhoksen venesataman penkkaan.
Tunne oli sanoinkuvaamaton.
– Ei ole ikinä tuntunut niin hyvältä päästä Muhokselle. Ilosta itkeminen ei ollut hirveän kaukana. Tömähdys on varmasti pitkään mielessä, Parikka hekumoi.
Miehen ilon ja tunteenpurkauksen ymmärtää vasta, kun tietää, millainen urakka miehillä oli takana ennen rantautumista.
Kello löi varhain perjantaiaamuna 4, kun Parikka ja Mulari hyppäsivät soutuveneeseensä Kastellissa. Siitä alkoi 17 tunnin ja 18 minuutin pituinen matka kohti Muhosta. Oulujokea pitkin ja vastavirtaan soutaen.
Lopulta soutuajaksi muodostui 16 tuntia ja kymmenen minuuttia. Taukoihin ja pysähdyksiin kului aikaa tunti ja 18 minuuttia.
– Mietimme, että jotain hauskaa pitäisi keksiä, jossa voisi kokeilla itsensä ylittämistä ja äärirajoille vetämistä. Ensin mietimme, että veisimme veneen Muhokselle ja tulisimme sieltä Ouluun, mutta se kuulosti vähän liian helpolta. Tuumasimme, että vastavirtaan ei ainakaan ole liian helppoa, Parikka nauraa.
Kaveruksilla oli yhteisiä soutukokemuksia jo rutkasti takanapäin, mutta Oulujoen virtaus ja voima pisti miesten suorituskyvyn tappiin asti.
Erityisesti Madekoski meinasi osoittautua soutajille läpipääsemättömäksi esteeksi: Parikka ja Mulari pyörivät koskessa lähes 45 minuuttia, kunnes kuohut oli selätetty.
Yhdeksän kilometriä ennen Muhosta voimat alkoivat olla lopussa.
– Virta yllätti kovuudellaan ihan täysin, sitä ei olisi ikinä uskonut. Viimeiset viisi kilometriä mentiin jo ihan äärirajoilla. Kivut olivat niin kovat, että melkein joka vedolla tuli kyynel silmään. Istuminen ja soutaminen alkoi käydä kropan päälle.
Lisähaasteen urakkaan toi vielä se, että kaksikko ei soutanut yhtäaikaa. Käytössä olivat vain yhdet airot.
Alkumatkasta soutajaa vaihdettiin puolen tunnin välein, mutta vuoroväli tiheni loppua kohden mentäessä. Viisi kilometriä ennen loppua vaihtoväli oli enää 10–15 minuuttia.
– Meillä molemmilla on kaksi rakkulaa kummassakin kädessä. Sormista meinasi kadota voimat. Kylkiluiden välistä löytyi myös sellaisia lihaksia, joiden olemassaolosta en tiennyt yhtikäs mitään, Parikka kertoo.
Mukana olleen GPS-laitteen ilmoittama kilometrimäärä linnunteitse oli 31 kilometriä. Parikan mukaan todellinen luku lähentelee kuitenkin 40 kilometriä. Joessa mentiin välillä puolelta toiselle ja etsittiin oikeita väyliä pitkiäkin aikoja.
Vedessä oli myös koko matkan ajan virveli uistimen kera, mutta yhtään nykäisyä ei 16 tunnin aikana tullut.
– Olemme tunnettuja siitä, että emme saa hirveästi saalista, vaikka vietämmekin paljon aikaa vesillä. Ei tullut yllätyksenä, että saaliit karttoivat meitä. Jos viimeisen viiden kilometrin aikana olisi napannut, niin kala olisi varmasti jäänyt vetämättä veneeseen. Voimat olivat niin vähissä.
Muhokselle päästyään Parikan ja Mularin urakka urakka oli vasta hetkellisesti ohi.
Soturit kävivät saunomassa ja syömässä tuttavallaan, suuntasivat takaisin Muhoksen venesatamaan ja kiinnittivät perämoottorin veneeseen.
Vene rantautui Kastelliin neljältä lauantaiaamuna. 24 tunnin rypistys oli vihdoin ohi.
– Kun pääsimme autoon Kastellissa, ajattelin vain, että onneksi tämä on ohi. Muutaman kerran matkan aikana kävi mielessä, että miksi me tämän jutun keksimme. Vaikka olo oli hirveän kipeä ja väsynyt, niin päällimmäisenä tuntemuksena oli onnellisuus, Parikka sanoo.
