Hallituksen aikomus asumistuen leikkaamiseksi on valtion budjetin huonoin esitys. Asumistuen heikennykset kiertyisivät suureksi osaksi toimeentulotukimenoihin, ja säästöt jäisivät haittoihin verrattuna vähäisiksi.
Asumistuen leikkauksia on perusteltu työllisyystavoitteilla. Ajatuskulku on absurdi, koska asumistukeen kajoamalla ei ratkaista työvoiman kysynnän ja koulutusten välistä kohtaanto-ongelmaa, eikä luoda Suomeen yhtään työpaikkaa.
Toimeentulotuki voi täyttää asumistuen alentamisesta syntyvän vajeen vain niille, jotka ovat lähes varattomia, tai joilla ei ole ”helposti rahaksi muutettavaa omaisuutta”. Muiden asumistukileikkaukset ovat pois heidän ruokapöydästään.
Perusturvaan kohdistuvat leikkaukset kannustavat ihmisiä hankkiutumaan varattomiksi saadakseen tuloa jokapäiväisiin menoihinsa. Näin ”toiseksi huonoiten toimeentulevat” putoavat hallituksen korostamien ”kaikkein heikoimmassa asemassa olevien” asemaan. Vaikutus olisi sosiaalisesti rapauttava. Samoin vaikuttaa 300 euron ansiotulovähennyksen poistaminen.
Mikäli asumistukea ei jatkossa myönnetä omistusasuntojen hoitokuluihin, ihmisiä taivutellaan myymään kotinsa ja siirtymään vuokralle asumaan. Tällöin asumistukimenot kasvavat, koska vuokrat ovat yleensä hoitovastikkeita korkeammat.
Asumistuen poistaminen saattaa merkitä pienituloisille, kuten työttömille, tosiasiallista omaisuuden menettämistä, jos he joutuvat myymään omistusasuntonsa sellaisella hetkellä, jolla se ei ole edullista tai tarkoituksenmukaista. Näitä ruokakuntia on Suomessa noin 16 860. Tämä olisi vastoin niitä arvoja, joita oikeistopuolueet ovat väittäneet suojelevansa, kuten koteja ja yksityisomaisuutta. Uudistuksesta seuraavat pakkomyynnit voivat johtaa asuntomarkkinoiden entistä pahempaan kyllästymiseen.
Nähdäkseni asiaa olisi arvioitava perustuslakivaliokunnassa PeL 6 §:ssä turvatun yhdenvertaisuuden ja 15 §:ssä säädetyn omaisuudensuojan näkökulmasta.
Sellainen politiikka, jolla leikataan kansalaisten perustoimeentuloa mutta kevennetään ansiotuloverotusta ja sijoitetaan kokoomuksen ehdotuksen mukaisesti neljä miljardia euroa heikosti tuottavaan tai tuottamattomaan infrastruktuuriin (esimerkiksi ”Tunnin rataan”), on johtamassa banaanitasavalloille ominaiseen yhteiskuntakäytäntöön.
Ei ole tutkimusnäyttöä siitä, että veronalennuksilla olisi merkittävää vaikutusta työhön hakeutumiseen. Pääasialliset motiivit työllistymiseen johtuvat työelämän tarjoamasta mahdollisuudesta vapautua kokonaan tukiriippuvuudesta. Tähän hallituksen malli ei kuitenkaan kannusta, vaan ohjaa syvemmälle muun muassa toimeentulotuen tarpeeseen.
Myös opiskelijoiden palauttaminen yleisen asumistuen piiristä opintotuen asumislisän saajiksi ei enää sovi sellaiseen yhteiskuntaan, jossa opiskelijoiden asuinolot ovat ehtineet muuttua soluasumisesta yksilöllisemmiksi.
Asumistukeen sijoitetut noin 2,3 miljardia euroa vuodessa on hyväksyttävä hinta siitä, että on saatu katto lähes kaikille ihmisille ja pidetty rakennusteollisuuden pyörät pyörimässä. Se on hyvä tukimuoto, koska se ei merkitse syömävelan tekoa vaan valtion subventiota käyttövarallisuuteen.
Jukka Hankamäki
FT, VTT, filosofi, sosiaalipsykologi
Helsinki