Tammikuussa 2018 olin digitoinut isoisoäitini noin 70 amerikankirjeen ja kymmenien muiden käsinkirjoitettujen dokumenttien kokoelman. Keitä lukuisat perintöaineistossa mainitut henkilöt olivat? Mistä löytyisivät tiedot äidinpuoleisten esivanhempieni perheiden selviytymisestä katovuosina? Suurin osa heistä näytti päätyneen jo 1870-luvun alusta lähtien Amerikkaan.
Kansallisarkistossa pitkäaikaisesti sukututkimusta harrastanut Markku Piekkola on asiantuntevasti korvannut pappilan ja kirkon tulipaloissa tuhoutuneet Hailuodon seurakunnan kirkonkirjat. Ensitapaamisellani hänen kanssaan kirjeisiin liittyvän sukutiedon merkeissä jäi epäselväksi vain isoisoisän biologinen isä. Sukututkijan sanastossa hänet mainittiin ”äidin omatekemäksi”. Kun kysymyksessä oli esivanhempieni kirjeenvaihtoa vuosilta 1882–1900, en voinut tyytyä tuohon toteamukseen ruotusotilassuvun tyttären kohtalosta, kun salavuoteus oli sentään ollut rangaistava rikos niin käräjäsalissa kuin kirkossa parin sadan vuoden ajan.
Jo ensi käynnilläni vaikuttavan asiallisessa Oulun arkistotalossa käsiini tuodusta tuomiokirjasta selvisi etsimäni biologisen esi-isän lisäksi kaksi saman suvun vastaavaa oikeudenkäyntiä. Oli kuviteltava talviset ja syksyiset käräjäreissut todistajineen Oulun Laanilan tuomarin puustelliin, rekikaravaanit ja venematkat.
Tuosta löydöstä alkoi Kansallisarkiston kanta-asiakkuuteni Oulun toimipaikassa tuoda päivänvaloon ruotsinkielisistä asiakirjoista tuntematonta tavallisen kansan arkea 1700–1800-lukujen Karlössä, Hailuodossa. Markku Piekkolan antamiin arkistopohjaisiin tietoihin nojaten aloitin pitkän taipaleeni kirjearkiston arvoitusten lisäksi ratkomaan myös muita oikeustapauksia 1800-luvulta.
Tekeillä oleva sekä kirjeiden faktaa että omien tulkintojeni fiktiota yhdistelevä julkaisuni saattaa herättää monia kysymyksiä, kun tietymättömissä olleet tapaukset ovat tulossa arvioitaviksi. Omakin oikeusturvani edellyttää, että tekstini lähtökohta eli pysyvästi taltioitu, mutta mahdollisesti ainaiseksi digitoimatta jäävä tuomiokirja-aineisto on niiden kansalaisten ulottuvilla, jotka kokevat sukulaisuutta tai muuta asianosaisuutta julkaisun pohjalta.
Sama koskee niin historian tutkijoiden tieteellisiä julkaisuja kuin sukututkimuksia, kyläkirjoja, elämäkertoja ja muita kulttuurituotteita, joita arkiston läheisyys on tähän mennessä mahdollistanut.
Myös sukulaiset ”Amerikasta” yllättävät: heitä saapuu perheidensä syntysijoille etsimään juuriaan olettaen tietojen löytyvän siellä, missä ne on luotukin. Oulun toimipaikassa on vuosikymmeniä voitu ratkaista mitä moninaisimpia kysymyksiä; myös DNA-testillä varustautuneelle minnesotalaiselle serkulle on löytynyt lisää serkkuja.
Kansallisarkiston Oulun toimipaikan sijainti palvelee koko pohjoista Suomea ja arktista kalottialuetta asuvaa ja tutkivaa väestöä. Kenelle arkistotiedon paljoudella on sitten merkitystä? On epätodennäköistä, että kauas lähtöseuduiltaan etävarastoitua, takavarikoitua aineistoa koskaan tultaisiin digitoimaan. Alkuperäislähteisiin kosketuksen saaneelle arkiston asiakkaalle digitalisoitu tietolähde on mykistettyä, latistettua hätävaraa palvellakseen lähteen tarkkaa erittelyä.
Akateemisen historian opetuksen ja tutkimuksen kannalta on arkiston läheisyys ja palvelujen esteetön saatavuus aivan kiistämätön elinehto, mutta niin on myös muu kulttuurin tutkimus ja sen tulosten tuottaminen uudeksi eläväksi kerrostumaksi, esimerkiksi elokuviksi, tv-sarjoiksi, podgasteiksi. Aineellisen ja henkisen ympäristön, arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun sekä maaseudun elinkeinojen ja metsätalouden asiantuntijat näyttävät perehtyvän töissään arkiston kooltaankin mittaviin piirustus- ja kartta-aineistoihin.
Toivon hartaasti enemmän muiden tahojen kuin omasta puolestani arvoisan tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitien ottavan kansalaisten arkistotarpeet päätöksenteossaan huomioon eräänä tärkeimmistä tulevaisuutta koskevista ratkaisuista koko Pohjois-Suomen hyväksi.
Johanna Hankonen
arkkitehti, tekniikan tohtori, Hailuoto