Kun aloitin yliopisto-opinnot luulin, että voin saada jotain muutakin kuin ammatin. Ystäviä, jakamista ja yhteisöllisyyttä. Oman jutun perheen lisäksi, sekä tietysti ammatin.
Kaikki kyseenalaistui radikaalisti. Olin vuosia hiljaa, niin kuin häpeä tekee turvattomassa ympäristössä, mutta sitten aloin kuulla muilta samaa. Lähes jokaisessa luokassa tuntui ja kuulosti vaikuttavan vahva toksinen kulttuuri ja hierarkia.
Ryhmät hierarkisoituivat heti ensimmäisenä vuonna ja kiusasivat jäseniään akateemisin säännöin, hienovaraisin katsein, valikoimalla huomion ja suuntaamalla keskustelun vain tietyn hierarkiatason kuulijoille, sekä ulos sulkemalla ja hiljaisella hyväksynnällä. Viimeksi mainittuja oli kaikista eniten. Hiljaiset hyväksyjät pohjasivat toimintansa alistumiseen. Opettajat olivat alistuvaa, kilttiä kansaa, joka myötäilivät toksista johtajaa, jonka oli kussakin luokassa helppo löytää asemansa konflikteja pelkäävien kilttityttö/-poika syndroomaisten keskeltä.
Harjoittelut olivat hirveitä. Tavoitteena oli opettaa, miten rankkaa ja paljon täytyy tehdä, vapaa-ajalla ja palkatta. Että opinnot ovat tärkein elämän tavoite nyt. Tämä sulki pois automaattisesti epäviralliset kuntoutujat, perheelliset tai heidän rakkautensa ja elämänhalunsa perheen keskellä, herkät ja intuitiiviset ihmiset sekä ihan vaan kaikkien hyvinvoinnin. Oli valittava joko tai.
Harkkaa varten piti järjestää tilaa kymmenen tunnin yöunille, hyville ihmisille, perheelle ja terapialle, jotta hengissä selviämisen pyrkimys ei tuottaisi kauaskantoisia traumoja. Ohjaaja tietysti valitti väärästä valinnasta. Piti miettiä jättääkö tutkinnon tekemättä, ja mikä todella on elämän tarkoitus.
Vapaa-aika oli hirveää.