Kuulun joukkoon, jolle kännykkä ei ole kasvanut käteen eikä elinikäistä riippuvuutta sosiaaliseen mediaan ole syntynyt. Olemme joukko, joka ei osaa suhtautua kaikkiin EU-kurkunkäyryysdirektiiveihin huumorilla.
Kuulun ikäryhmään, joka vielä silloin tällöin laskee isompien ostostensa arvon markkoina ja josta suuri osa pitää yhä Kekkosta ainoana oikeana presidenttinä.
Kuulun ikäpolveen, josta suuri osa kiskottiin juuriltaan 1960-70 -lukujen maaseudun hallitsemattoman rakennemuutoksen aikaan. Monelle meistä pakkomuutto synnyinseudulta kaupunkeihin ja Ruotsiin saakka jätti jälkeensä juurettomuuden tunteen.
Kuulun sukupolveen, jonka nuoruus päättyi 1990-luvun lamaan, jonka vaikutuksia on verrattu jopa tämän päivän koronaan. Osa meistä kärsii jälkiseurauksista vieläkin. Työtä tekemällä juuri me nostimme Suomen takaisin hyvinvointivaltioiden joukkoon.
Kuulun 1960-luvulla syntyneisiin. Vanhimmat meistä ovat 61-vuotiaita, nuorimmat vasta 52, suurin osa kuitenkin yli 55-vuotiaita.
Tasa-arvokeskustelussa, eläkeiän nostopuheissa ja kestävyysvajeen korulauseissa yli viisvitonen on voimavara, tietopankki ja työpaikan tukijalka – taantuman ja YT-neuvottelujen tullessa me eläkeputki-ikäiset olemme yhteiskunnallinen taakka.
Kuvaavaa on, ettei nykyhallitus ole muuta työllisyyden kohennuskeinoa keksinyt, kuin eläkeputken alarajan noston ja poistamisen, joista jälkimmäinen koskee puolta ikäryhmäämme. Onneksi se tulee asteittain voimaan vasta vuodesta 2023 alkaen – joten vielä mukaan ehtii ja mahtuu.