Pikkumies tulee mummolaan ja henkäisee jo ovella: ”Ihanaa! Vapaapäivä. Me saadaan ehkä olla täällä iltaan asti.” On kuin lapsen silmiin olisi syttynyt valo katkaisijasta napsauttamalla. ”Eipä. Sinulla on kohta treenit,” sanoo isä. Valo sammuu. Se siitä.
Perhe katselee toisiaan vaikeasti. Nolona, uhmakkaasti, surullisena, mutta ei hämmästyneenä. Niin monet suvun synttärit, serkkubileet, teatterit ja yhteisiksi suunnitellut löhöilyillat ovat menneet samaan harrastusten kurimukseen. Vaihdetaan puheenaihetta, vilkutetaan isä ja pettynyt poika matkaan.
Vaikka nyt jos koska olisi pitänyt pysyä tässä puheenaiheessa, itse tehtyjen ruuhkien vuosissa.
Suomeen syntyy vähemmän lapsia kuin toivottaisiin. Avioliitot katkeavat kiireisiin. Lapsille tehdään diagnooseja, keskittymishäiriöitä on enemmän kuin ennen. Teinit uupuvat täydellisyyden tavoitteluunsa.
Olisiko näillä yhteyttä seitsemiin treeneihin kuutena päivänä viikossa ja pelit päälle? Vimmattu harrastaminen on syönyt tieltään perheiden yhteiset ateriat, nuo kallisarvoiset tilaisuudet kohdata ja nähdä, mitä meistä kullekin ihan oikeasti kuuluu. Perheen elämästä katoaa niin määrä kuin laatu, kun aikataulut ahmivat tunteja ja kiire kiristää kaikkien pinnaa. Alun perin hyväksi tarkoitettu, kehittävä meininki on muuttunut kaikki-tai-ei-mitään -tekemiseksi.
Enää et voi kymmenvuotiaana aloittaa uintiharrastusta; uintiseura toimii tavoitteellisesti ja aloitusikä on neljä vuotta. Enää et voi lähteä vain pelailemaan korttelikentälle tai naapurijäille; kaupunginisät ovat myyneet kalliin maaperän gryndereille, ja pelipaikat ovat siirtyneet tuonne jonnekin, automatkan päähän.