Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen veri punnitaan tänä vuonna: saadaanko sittenkin aikaan yhteiskuntasopimus ja jos ei, alkaako hallitus ajaa niin sanottuja pakkolakeja väkisin läpi ja vastaako ay-liike tuolloin lakkoaallolla?
Luin tällä viikolla hallituksen kaavailemasta kilpailukykypaketista annettuja lausuntoja. Lukukokemuksen perusteella olisi kaikkien kannalta paljon parempi vaihtoehto, että ties montako kertaa kaatunutta yhteiskuntasopimusta yritettäisiin vielä kerran.
Vaihtoehto, hallituksen kielellä kilpailukykypaketti ja opposition kielellä pakkolait, olisi hyppy tuntemattomaan.
Uusi yritys on pakko tehdä heti alkuvuodesta, jos halutaan estää työmarkkinatilannetta kiristymästä lakkoihin asti. Aikaa on ehkä helmikuun lopulle, jolloin hallituksen odotetaan antavan lakipakettinsa eduskunnalle – jos yhteiskuntasopimusta, tai varmaa tietoa sen tekemisestä, ei ole siihen mennessä saavutettu.
Jos sopimusta ei tule ja hallitus ajaa väläyttelemänsä aikeet laeiksi, edessä voi olla, mahdollisen lakkokevään lisäksi, kova työmarkkinasyksy, jossa työntekijäjärjestöt löisivät pöytään kovia palkankorotusvaatimuksia.
Uusi yritys on työmarkkinajärjestöjen kesken menossa kulisseissa. Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner (kesk.) kertoi torstai-iltana haluavansa antaa niille työrauhan tehdä hallitukselle uusi esitys.
On sitten eri asia, kuinka paljon, tai ehkä paremminkin kuinka vähän, yhteiskuntasopimus yksistään helpottaisi Suomen talouden ahdinkoa. Hallitushan tavoittelee kaikkiaan 15 prosentin kilpailukykyloikkaa. Siitä viisi pitäisi tulla yhteiskuntasopimuksen avulla alentuvina työyksikkökustannuksina, viisi maltillisina palkkasopimuksina ja viisi julkisen sektorin tehostamisella.
15 prosentin loikka saattaa olla taloudellinen välttämättömyys, mutta sen saavuttaminen voi olla poliittinen mahdottomuus.
15 prosentinkaan loikka ei kaikkien mielestä riitä. Esimerkiksi Nordean tutkimusjohtaja Aki Kangasharju laskee, että Suomi tarvitsisi 17 prosentin kilpailukykyhypyn kuroakseen umpeen takamatkansa. Loikka vaatisi pitkän ajan; esimerkiksi Saksalta kurssin kääntäminen vei noin vuosikymmenen.
Takaisin hallituksen kilpailukykypaketista saamiin lausuntoihin: ne ovat suoraan sanottuna kylmää vettä sen niskaan.
Kaiken päälle johtavat perustuslakiasiantuntijat kieltäytyivät ottamasta pakettiin kantaa, vaikka lausuntojen määräaikaa jatkettiin. Hallitus voi joutua siten kirjoittamaan lakiesityksensä jonkinlaisessa perustuslaillisessa sokkotilanteessa.
Ei ole yllätys, että työnantajaleiri pääsääntöisesti tukee hallituksen kaavailuja yhtä paljon kuin työntekijäleiri vastustaa niitä.
Jonkinasteisena yllätyksenä voi sen sijaan pitää sitä, että lausuntoja antaneet taloustutkimuslaitokset, yliopistot ja kolmikantaan kuulumattomat etujärjestöt suhtautuvat hallituksen aikeisiin pääasiassa joko kielteisesti tai kriittisesti.
Esimerkiksi Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n kanta hallituksen kilpailukykypakettiin on yksiselitteisen kielteinen. VATT pitää sitä vaikutuksiltaan epävarmana ja monimutkaisena säädettävänä. Keskus ei ota kantaa edes siihen, onko hallituksen paketin tavoite oikea.
VATT on sentään nimensä mukaisesti hyvin lähellä valtiota, ja valtiovarainministeriö, valtioneuvoston kanslia ja muut ministeriöt ovat sen keskeisiä asiakasorganisaatioita. VATT:n tehtävä on tuottaa tutkimustietoa talouspoliittisen päätöksenteon ja sen vaihtoehtoja koskevan keskustelun tueksi.
Miten sitä sanotaankaan: mihin vihollisia tarvitaan, jos ystävätkin ovat tuollaisia?
Ay-liikkeen aikeista saataneen osviittaa, kun SAK:laiset luottamusmiehet kokoontuvat Tampereelle 23. tammikuuta. Sen ykköspuheenaihe on helppo arvata: pakkolait.
Tiedämme kaikki, että kitkeriä päätöksiä on tehtävä. Eiväthän ne pikkujuttuja olisi: lop-
piainen ja helatorstai palkattomiksi vapaapäiviksi, ensimmäinen sairauslomapäivä palkattomaksi, vuosiloma enintään kuuden viikon mittaiseksi, lomarahojen leikkaus...
Joten: miten olisi jos yritettäisiin yhteiskuntasopimusta vielä kerran? Saataisiin talkoot edes alkuun. 6
Kolumni