Mahdollisuuksien tasa-arvon käsite on lähtökohtaisesti positiivinen. Yhteiskunnankin kannalta on hyvä, jos jokainen meistä voi onnistua elämässään. Keskustelu kiihtyy syventyessämme pohtimaan, mihin ihmisellä tulee olla mahdollisuus ja mitä tuo onnistuminen tarkoittaa.
Päättäväinen mahdollisuuksiin tarttuminen, taloudellisessa mielessä, syrjäyttää väistämättä muita yksilön kannalta merkityksellisiä näkökulmia. Voidaan puhua suorittamisesta.
Sosiaalitoimessa työskentelevänä törmään varsin usein tilanteisiin, joissa tärkein neuvo vanhemmille olisi: ”Tehkää vähemmän töitä”. Tällaisen neuvon antamisessa pitää toki olla tarkka, koska liian usein sen noudattaminen on utopistista, johtuen taloudellisista sitoumuksista, joita vanhemmat ovat tehneet.
Neuvoa toteuttamalla vanhemmat eivät myöskään hyödynnä henkilökohtaista kapasiteettiaan maksimaalisesti osana yhteiskunnan talouskoneistoa vaan vastuullisina kasvattajina.
Isoveljeni löysi aikuisiällä tanssiharrastuksen. Niin aktiivisen harrastuksen, ettei sitä voine enää pelkkänä harrastuksena pitää.
Tanssi ei tullut mieleeni pelatessani alakouluikäisenä jääkiekkoa hänen kanssaan kylän kentällä ja tokaistessani hänelle: ”Yrittäisit edes!”. Hän oli mielestäni paljon minua taitavampi pelaaja, mutta häneltä puuttui ilmiselvästi päättäväisyys ja voittamisen tahto. Muistan hänen todenneenkin, että hän haluaa vain nauttia pelaamisesta. Hän ei siis ollut eikä ole suorittaja.
Työelämässä on paljon ei-suorittajiakin ja hyvä niin. Sopiva määrä erilaisuutta parantaa työyhteisön dynamiikkaa, kun esimiestyö on kunnossa. Erilaisia ihmisiä pitää nimittäin johtaa eri tavalla.
Esimiestyön mentorini totesi minulle aikanaan: ”Harri, muista aina, että monella työntekijällä on perhe kotona.” Ei-suorittaja näkee elämän laajemmin ja työn vain osana sitä. Häntä ei voi ohjata yhtä vahvasti ulkoisilla palkkioilla, mikä pakottaa myös työn sisällön kehittämiseen.
Innovaatiotkin syntyvät usein kyvystä tarkastella työtä sen ulkopuolelta. Suorittaminen kapeuttaa ajattelua, koska usein nopeus on ylikorostettua, ”tilaisuudella ollessa vain otsatukka”. Mikä onkaan sen tyydyttävämpää kuin taloudellinen hyöty ilman merkittävää omaa panosta. ”Ilmaisten lounaiden” metsästäjiä suorittajista löytyy varsin paljon.
Ei-suorittajalla en viittaa sosiaalietuuksien varassa eläviin vaan elämää ja työtä laajemmin katsoviin ihmisiin, joiden merkitys yhteiskunnalle ei nouse esiin ilman tietoista pysähtymistä asian äärelle. Suorittava eteenpäin meno ei ole aina edistystä.
Mahdollisuuksien tasa-arvon tulee siis tarkoittaa myös sitä, että ihminen voi aidosti valita mielekkään työn ja elämän sosiaalisten paineiden vaikuttamatta. Tämä säästää ihmistä ja yhteiskunnan varoja, kun jokainen ohjautuu mahdollisimman nuorena toiveidensa ja kiinnostuksen kohteidensa mukaiselle elämänpolulle. Itse en ole tästä hyvä esimerkki, mutta onneksi suomalaisessa koulutusjärjestelmässä alanvaihto oli aikanani vielä aidosti mahdollista.
Harri Ojanperä
sosiaalityöntekijä, YTM, KTM, AmO, JUKO ry:n talentialainen varapääluottamusmies, Muhos