Kun boomerit ja me 1950-luvulla syntyneet katsoimme 1960-luvulla televisiota, näimme paljon mykkäfilmejä. Oli Buster Keaton, oli Oliver Hardy, oli Stan Laurel.
Ja ennen kaikkea oli Charlie Chaplin. Kokoonnuimme kotikylällä sunnuntai-iltapäivisin niihin harvoihin savuihin, joissa mustavalkoinen televisio jo oli. Nauru raikui, kun pikkuruinen kulkuri eteni koettelemuksesta toiseen ja selviytyi. Aina välillä kulkurin inhimillisyys pakahdutti sydämen.