Väitän, että yksi 1990-luvun lasten ja nuorten sukupolvikokemuksista on tässä:
Maantiedon tunnilla opettaja pyytää nimeämään jonkin litosfäärilaatoista. Kun käsiä ei nouse, hän kehottaa takarivissä omiaan hölisevää mikkomattia yrittämään. Seuraa puolipitkä hiljaisuus, jonka päätteeksi takapulpetista kajahtaa: "Känädä!"
Luokkahuoneen täyttää makea hörötys, taas kerran.
Ysärin varhaisnuorten Kummeli-lähtöinen vakiohokema oli ehtaa toistoon perustuvaa nonsenseä, josta on vuosikymmeniä myöhemmin jokseenkin hankala sanoa, mikä siinä varsinaisesti nauratti.
Saman havainnon voi tehdä mainitun sketsisarjan muustakin tuotannosta, jonka juonenkulut joku viitseliäs on referoinut kirjalliseen muotoon Wikipediassa.