Faravidin maa on Oulun teatterin ja Flow Productionsin yhteistuotanto, jonka tapahtumakuvauksessa kysytään, onko oululaisen onnen lähde piilotettu sittenkin Raksilan markettialueelle.
Onnen löytyminen Raksilan marketeilta kuulostaa oululaisittain hykerryttävältä. Aikanaan 70-luvulla kauppa kävi, ja marketit olivat monen mielestä hienointa, mitä Ouluun on rakennettu. Sittemmin Raksilan marketit ovat palvelleet erilaisia oululaisten tarpeita, kuten muun muassa korttelirallin kokoontumispaikkana.
Teos lupaa upottavaa ja mukaansatempaavaa kokemusta. Oulu2026-lehti pääsi tutustumaan siihen sen rakentamisvaiheessa vanhan Eka-marketin ja Euromarketin rakennuksessa, jossa nykyään palvelee Järkikirppis ja Subway – ja jossa on ollut hieman pelottavaakin tyhjää tilaa. Nyt tuo tyhjä tila on muuttunut esitysareenaksi.
Ulkona, sisällä ja muita välitiloja
Heti saapuessani huomaan, että talossa viimeksi sijainneen päivittäistavarakauppa Salen valokirjaimet on muutettu teatteriravintolan pöydiksi. Hedelmäosaston kyltit hohtavat baarin taustana.
”Olemme säilyttäneet markettiestetiikan”, teoksen lavastaja Kalle Nurminen kommentoi.
Nurminen kierrättää minua tiloissa, jotka ovat nyt ihmeelliseksi muunnettuina kävijöille avoinna, vaikka kaupan asiakkaana niihin ei koskaan ollut asiaa. Esoteeriselta infopisteeltä saa ”vastaukset kaikkiin kysymyksiin”, ja sen takahuoneen tauluista entisten suurten filosofien kasvot ja maailman suurteokset tuijottavat kävijää.
Pullonpalautusautomaatti on auki, ja sen hihnalle saattaa joku esiintyjistä päätyä. Nyt automaatin luona treenaa jongleerausta Nikke Launonen.
”Tässä on meidän talvemme”, kuvaa Nurminen seuraavassa huoneessa.
Talvi sisällä, kiinnostavaa! Lumivalkean keskellä seisoo omenapuu, joka on tuotu siirtolapuutarhasta.
”Se tuotti kuulemma liian happamia omenoita, joten me saimme sen.”
Näky muistuttaa tunnetun ohjaaja David Lynchin surrealistista Twin Peaksin maailmaa. Lavastajan yllätykseksi omenapuu oli alkanut kukkiakin sisällä. Elokuuhun mennessä sen lehdet ovat tosin jo pudonneet.
Ennen kuin pääsemme kaupan entiselle maitotuoteosastolle, käymme kylmiössä ja maitotuotehyllyn takaosassa. Kylmiön oven avaaminen tuntuu mukavalla tavalla hieman jännittävältä. Tunnen edelleen seikkailevani välitilassa, johon minulla ei normaalisti ole asiaa. Elokuvissa ja peleissä kylmiöön meno ei koskaan tiedä hyvää.
Välitilan eli niin sanotun liminaalisuuden teema toistuu myös entisellä kylmähyllyllä ja pakasteosastolla: kaupan kalusteet ovat peittymässä Nurmisen lavastamaan vihreään massaan, eli luonto on valtaamassa paikan.
”Se edustaa pioneeribiomassaa, joka on alkanut vallata rakenteita. Niin kuin sammalet tarttuvat uuteen paikkaan”, Nurminen sanoo.
Keskellä olevaan lampeen on tarkoitus tulla vettä.
Katsoja voi valita
Kassoilla Flow’n nykytanssija Viivi Forsman ja Oulun teatterin näyttelijä Annina Rokka harjoittelevat kohtaustaan.
”Sitten mä tuun tähän, niin sä tuut sieltä”, esiintyjät keskustelevat samalla, kun Rokka siirtyy kassahenkilöksi. Forsman hyppää kassahihnalle ja tanssii sen päällä koko kehollaan muina ihmisinä.
Nurminen kertoo, että teoksen 14 esiintyjää jakaantuvat kohtauksissaan lukuisiin eri huoneisiin ja tiloihin. Faravidin maa on käsikirjoittaja Eira Virekosken kirjoittama, mutta se juontaa juurensa historiallisiin, myyttisiin tarinoihin Pohjois-Suomesta. Hahmot, muun muassa Kullervo, Rahko ja Kärppä, perustuvat osittain suomalaiseen mytologiaan, ja heillä on kaikilla oma tarinan kaarensa.
Katsoja voi valita, mihin huoneeseen hän menee ja missä järjestyksessä.
”Voi siirtyä haluamiinsa huoneisiin ja katsoa, millainen tarina kuhunkin huoneeseen alkaa rakentua. Tai sitten voi seurata jonkin hahmon tarinaa huoneesta toiseen”, Nurminen kuvailee.
Siirrymme kaupan aulatilaan rakennetun taivaankuusen eli elämänpuun luokse, jonka edustalla harjoittelevat hollantilainen tanssija Kim-Jomi Fischer ja norjalainen sirkustaiteilija Marta Alstadsæter. Nurmisen mukaan taivaankuusen luona nähdään muun muassa lennätystä. Ei katsojan, vaan esiintyjien.
Matka jatkuu Pirun autokauppaan, joka on täynnä papereita ja autonrenkaita. Siellä Piru kuulemma luo omia pirullisia sopimuksiaan täynnä pienellä präntättyä tekstiä. Valvomosta taas näkee lähes koko esitysalueen, mutta valvomo on myös täytetty kierrätyskeskuksesta löytyneillä vanhoilla tietokoneenruuduilla.
Portaiden jälkeen ylämetsässä keskittyy harjoitukseensa saksalainen sirkustaiteilija Elisabeth Künkele. Täällä todistetaan käsilläseisontaa ja myöhemmin Künkelen tekemänä myös hiuksista roikuntaa.
Edessämme on rullaportaat alas Näkin valtakuntaan, syvyysbileisiin. Siirtyessämme näemme, kuinka ihmiset siirtyvät kirpputorille ostoksille ja leipäravintolaan syömään.
”Esityksessä yhdistyy kolme todellisuuden kerrosta”, Nurminen muotoilee.
On tavallisen arjen kerros, entisen ruokakaupan todellisuus ja näytöksen myyttinen maailma. Subway ja Järkikirppis ovat esitysten aikana koko ajan samalla toiminnassa.
Todellisuudet vuorovaikuttavat keskenään: Leivän tuoksu kantautuu esityksen puolelle. Jos harjoituksissa näyttelijä karjaisee, kirpputorilla saattaa alkaa vauva itkemään.
Kehollinen kieli ylittää valtakuntarajat
Kahvihuoneessa kohtaamme teoksen ohjaajat, Flow Productionsin Pirjo Yli-Maunulan ja Oulun teatterin Alma Lehmuskallion. Flow’n ja teatterin yhteistyö mahdollistaa asioiden toteuttamisen paljon isommalla porukalla ja suuremmalla volyymillä kuin aikaisemmin.
Yli-Maunulan mukaan teos liittyy oululaisten ja suomalaisten itseironiaan. Onni ei ole välttämättä lymyile kaupungin hienoimmassa paikassa, vaan purkukohteessa.
”Lisäksi immersiivisen teoksen tekijälle purkukohde on ihanteellinen, koska tilaa voi muokata vapaammin ja vain mielikuvitus on rajana”, Yli-Maunula sanoo.
Yli-Maunula ja Lehmuskallio pohtivat teosta luodessaan sitä, kuinka Suomi todetaan yhä uudestaan onnellisimmaksi maaksi. Oulukin on kaikista maailman kaupungeista jopa 13. onnellisin.
”Tämä saa oululaiset reagoimaan niin, että ai miksi ihmeessä”, Yli-Maunula nauraa.
Kuvaavaa on, että onnellisuustutkimuksessa todellisuudessa kysytään oikeasti sitä, missä ihminen on menossa parhaan ja huonoimman mahdollisen tilanteen välillä.
”Olemme siis maailman parhaita toteamaan, että huonomminkin voisi mennä”, Yli-Maunula sanoo.
Alma Lehmuskalliolle on ohjaajana uusi haaste tehdä immersiivistä tuotantoa, jossa näyttämönä toimivat useat eri huoneet ja joissa katsoja voi kiertää vapaasti.
”Teos kutsuu päästämään irti hallinnasta, sillä katsoja ei voi nähdä samaan aikaan kaikkia kohtauksia. Myös minulla on ollut opettelemista riittämättömyyden tunteen sietämisen kanssa, sillä en voi olla ohjaajana 14:ssä paikassa yhtä aikaa.”
Yli-Maunulan ja Lehmuskallion mukaan teos nostaa Oulua Suomen kartalle. Pääkaupunkiseudulta Ouluun muuttanut Lehmuskallio ei pidä siitä, että helsinkiläistä taidetta pidetään valtakunnallisena, mutta kaikkialla muualla taide on ”maakuntataidetta”.
Ohjaajat painottavat, että vaikka teoksella on oululainen sydän, se on suunnattu myös kansainväliselle yleisölle. Sen ominaisuudet ovat yleisinhimillisesti puhuttelevia: välitilat, vastakohdat, rumuus ja kauneus, vanha ja uusi, fakta ja fiktio. Teoksessa ei myöskään kuulla paljoa puhetta, vaan ilmaisu on kehollista.
Se on universaali kieli.
Faravidin maa
Esitykset 26.8.–12.12. Raksilan marketeilla
Esityskonsepti: Pirjo Yli-Maunula, Eira Virekoski ja Alma Lehmuskallio
Käsikirjoitus: Eira Virekoski
Ohjaus: Alma Lehmuskallio ja Pirjo Yli-Maunula
Lavastusuunnittelu: Kalle Nurminen
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Valosuunnittelu: Jukka Huitila
Äänisuunnittelu: Anssi Laiho
Maskeeraus- ja kampaussuunnittelu: Melina Matinlompolo
Tuottajat: Oulun teatteri, Flow Productions
Taloudelliset tukijat: Oulu2026 – Oulun kulttuurisäätiö, Suomen Kulttuurirahasto, Uudet Klassikot –rahasto
Yhteistyökumppanit: Oulun juhlaviikot, Oulu2026
Ulkomainen yhteistyöpartneri: still still (NED)
Esiintyjät: Marta Alstadsæter, Kim-Jomi Fischer, Viivi Forsman, Katariina van Earle, Nikke Launonen, Jared van Earle, Kasperi Kola, Elisabeth Künkele, Merja Pietilä, Annina Rokka, Anne Syysmaa, Henri Tuominen, Valtteri Tähkänen, Elina Ylisuvanto