Olisiko Venäjän hyökkäys Ukrainaan voitu estää ennalta? Mahdollisesti, mutta miten? Tiedämme historiasta, että Etelä-Afrikan valtio perusti totuus- ja sovittelukomission 1996 apartheidin vaurioiden lieventämiseksi ja traumoista eteenpäin pääsemiseksi. Vasta poliittisen ilmapiirin muuttuminen mahdollisti tämän toiminnan.
Komission alla toimi kolme komiteaa: ihmisoikeusrikkomuskomitea, korvaus- ja rehabilitaatiokomitea sekä armahduskomitea. Uhrit ja vahingontekijät tuotiin yhteen ja kuultiin perinpohjaisesti kumpaakin puolta.
Samalla etsittiin keinoja, joilla vahingontekijät korvasivat aiheuttamiaan vahinkoja ja uhrit saivat hyvitystä. Täydellistä se ei ollut, mutta niin hyvää kuitenkin, että osapuolet pääsivät eteenpäin jopa sovussa eläen ja yhteistä visiota kokien sekä menneitä vähitellen haudaten.
Koettiin, että rakentavan oikeuden toteutuminen oli parempi kuin perinteinen rankaiseva oikeus periaatteena "kostaa" aiheutettu vahinko, eristää vahingontekijä yhteiskunnasta ja luoda pelote vastaavien rikosten estämiseksi, kuten muun muassa Nürnbergin oikeudenkäynneissä tehtiin 1946–49.
Diplomatia on satoja vuosia vanhaa. Eturistiriidoissa vastapuolten edustajat neuvottelevat molemminpuolisista myönnytyksistä, joilla usein saavutetaankin hyviä tuloksia. Jäljelle jää kuitenkin me–he-asetelma ja loputtomiin jatkuva teatraalinen kilpailu siitä, kumpi hyötyy eniten. Visio yhteisestä tulevaisuudesta voi puuttua kokonaan. Pahimmillaan pelkkä diplomatia edistää “kylmää sotaa.”
Venäjä–Ukraina-tilanteessa käydään kuumeisesti diplomaattisia neuvotteluja. On mahdollista, että ne eivät tule auttamaan kestävän ratkaisun löytämistä. Mukana ei ole kolmatta puolueetonta osapuolta, kuten sovittelussa siviili- ja rikosoikeusasioissa.
Kolmannen osapuolen läsnä ollessa on vastapuolten jätettävä tunteet ja uhkailut taaemmalle. Kolmas osapuoli auttaa vastapuolia artikuloimaan mitä he oikeasti haluavat itselleen ja toisiltaan, mitä he pelkäävät ja millaiset tulevaisuusnäkymät ja uhkakuvat ovat törmäyksessä.