Tapasin alkuviikosta Riiassa venäläisiä evakkotoimittajia. He raportoivat Venäjän tapahtumista Latviasta, koska kotimaassaan heillä ei ole edellytyksiä toimia. Maassa on sensuuri. Pahimmassa tapauksessa kriittisen jutun palkintona on vankeus.
Joukossa oli toimittaja muun muassa Novaja Gazeta-lehdestä. Kaleva julkaisee lehden artikkeleita säännöllisesti yhteistyösopimuksen turvin.
Evakossa työtään tekevät toimittajat hankkivat tietoa Venäjän tapahtumista omien verkostojensa kautta. Heitä yhdistää kriittisyys nykyisiä Kremlin vallanpitäjiä kohtaan.
Evakkotoimittajilta kysyttiin, uskovatko he siihen, että Venäjä voisi joskus siirtyä itsevaltiudesta demokratian suuntaan vai onko maa tuomittu diktaattorien temmellyskentäksi.
Kysymys on Venäjän historian ja nykypäivän valossa aiheellinen.
Sveitsissä asuva venäläinen kirjailija Mihail Šiškin piirtää teoksessaan Sota vai rauha Venäjän veristä itsevaltiuden historiaa.
Se juontaa juurensa mongolivaltaan asti. Venäjän hallintomalli on peräisin kultaisen Ordan ajoilta.
Venäjän valtioideaa hallitsee kaksi asiaa: imperialistinen pyrkimys alueen ja vaikutusvallan laajentamiseen sekä pyrkimys keskitettyyn ja raakaan vallankäyttöön
Venäjällä totuttiin siihen, että tsaarilla on itsevaltainen oikeus alistaa kansaa. Feodaalinen hallinto ei koskaan lakannut Venäjällä. Mielivalta on olennainen osa järjestelmää.
Kommunismin aika istui hyvin kansan alistamisen pitkään ketjuun. Neuvostoliiton hajottua oli ponneton yritys demokratisoida maata.
Se johti siihen, että oligarkit ryöstivät maan kansallisvarallisuuden. Vahvan valtion otteen katoaminen johti lähes kaaokseen, kun valtatyhjiötä täyttivät monenlaiset rikolliset.
Demokratia nähdään Venäjällä kaoottisena, vahvan johtajan kaipuu elää sitkeässä. Vaalivilppi vie viimeisen toivon demokratian toteutumiselta.
Vladimir Putinin toiminta on johdonmukaista jatketta tsaarivallan aikana syntyneille kansan alituskeinoille. Šiškin puhuttelee Putinia kirjassaan tsaarina.
Venäjän talous ei näissä oloissa voi uudistua. Tulot syntyvät raaka-aineiden, lähinnä öljytuotteiden myynnistä tai uusien alueiden valtaamisesta. Ukraina on jälkimmäisestä esimerkki.
Toisen tunnetun Venäjä-kriitikon, brittiläisen ulkopolitiikan tutkimuslaitoksen tutkijan Keir Gilesin analyysi Venäjästä ei ole imartelevampi. Teoksessaan Venäjän sota jokaista vastaan ja mitä se sinulle merkitsee Giles ei näe toivoa Venäjän muutoksesta.
Venäjällä ei hänen mukaansa ole mitään syitä parantaa tapojaan. Giles näkee pikemminkin Venäjän olevan luisumassa entistä syvemmälle pahuuden tielle.
Palataan Riikaan. Venäläisiä evakkotoimittajia yhdistää äärimmäinen kriittisyys Venäjän nykymenoa kohtaan. Heille kysymys siitä, voiko Venäjästä kehittyä demokratia, on silti lähes loukkaava.
Miksi he tekisivät työtään vaikeissa olosuhteissa, jos heillä ei olisi halua muuttaa Venäjää ja uskoa, että se on mahdollista?
Helppoa eteneminen ei ole. Venäjällä ei käytännössä ole oppositiota. Putin on pitänyt huolen siitä, että vastustajat on vaiennettu joko surmaamalla tai sulkemalla vankilaan.
Toivoa ylläpitävät evakkojournalistit myönsivät, että kovin nopea muutos Venäjän demokratisoitumisessa on mahdoton ajatus.
Toisaalta Venäjällä on historiassa tapahtunut isoja muutoksia nopeasti, kun oikeat voimat ovat lähteneet liikkeelle. Kommunistit lopettivat tsaarien pitkän itsevaltiuden kauden pikaisen vallankumouksen kautta reilut sata vuotta sitten. Yhtä yllättäen kommunistivalta kaatui 1991.
Tilalle ei toistaiseksi valitettavasti ole saatu parempaa yhteiskuntaa. Toivoa paremmasta ei silti saa menettää, sillä ilman sitä on kovin raskasta elää.