Eilen itkin minä. Näin teki äitini myös. Äitini sairastaa Alzheimerin tautia. Hän tajuaa sen, on mieleltä sairas. Ja se onkin paha asia meille molemmille. Välillä hän pyytää anteeksi. Rakas äiti, saat anteeksi!
Lisäksi hän on fyysisesti sairas. Alzheimer saa aikaan vaikka ja mitä. Hän ärjyy minulle, epäilee varastamisesta, ja että en käy hänen luonaan, vaikka käyn 5–6 kertaa viikossa.
Itken monesti yksin. Kaikki kauniit muistot, kun äiti oli terve, jäävät taka-alalle. Minulla ei ole voimia muistella niitä, kun vastassa on väsynyt, kärttyinen, kipeä äiti. Äiti, mitä hän ei haluaisi olla, mutta sairaus vie.
Ja minä, kuka, millainen en haluaisi olla, kärttyinen + 65-vuotias. Väsyn. Olen äidille hoitaja, roskakasa, palvelija. Huolimatta siitä, että hän on palvelutalossa, hän tarvitsee minua. En osaa kieltäytyä. Väsyn ja reuhaan sitten miehelleni pahaa oloani. Onneksi hänellä on hermot!
Äitini haluaisi turvaa. Palvelukotipaikkaa äitini ei saa, ei moni muukaan vanhus. Eivätkä he tule saamaan, elleivät karkaa kotoa tarpeeksi monta kertaa! Eihän enää edes puhuta siitä, että "24/7 hoito kuulu huonokuntoisille vanhuksille".
"Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli. Onks sen jälkeen uusi mäki? Ja-ja-ja, jaksaa jaksaa." Antti Tuiskun kappaletta laulan, jotta jaksan jotenkin olla tukena äidilleni, joka ikinen päivä. Vastuuta minulla on, kiitos päättäjät ja yhteiskunta!
Kiitos palvelutalon henkilökunnalle, te jaksatte suurimmat hoidot.
Minä monien puolesta
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.