Kirjoituksessaan Kalevan Lukijalta-palstalla (6.11.) Veikko Ervasti ottaa kantaa poliittisen päättäjän toimintaan tilanteessa, jossa hän on eri mieltä eduskuntaryhmänsä kanssa. Pitääkö kansanedustajan toimia perustuslain vai ryhmänsä kannanoton perusteella? Ervasti on sitä mieltä, että ratkaisu on tehtävä perustuslakia noudattaen, ja on tietysti oikeassa.
Asia ei kuitenkaan ole näin helppo ja yksinkertainen. Siitä todistaa jo se, että asiasta on muodostunut ikuisuusongelma. Ongelman vaikeuden ymmärtävät vain ne, jotka itse joutuvat sen ratkaisemaan, eli kansanedustajat ja kunnallispoliitikot.
Yritän valaista asiaa esimerkin avulla. Kuvitellaanpa tilanne, jossa valtion tai kunnan talous on ajautunut umpikujaan. On tehtävä raskaita ja ikäviä säästöpäätöksiä, sellaisia, jotka sattuvat kipeästi päättäjän omiin kannattajiin, niihin, jotka ovat häntä äänestäneet. Myös päättäjille itselleen leikkauspäätökset ovat vastenmielisiä, eikä hän haluaisi niitä tehdä. Mutta ellei niitä tehdä, edessä on perikato.
Päätöstä harkitessaan edessä kummittelevat jo seuraavat vaalit. Päättäjä tietää, että äänestämällä näitten ikävien esitysten puolesta hän menettää ääniä, ehkäpä putoaa eduskunnasta tai valtuustosta, ja näin tehden samalla pelastaa yhteisönsä perikadolta. Sen sijaan äänestämällä näitä ikäviä leikkauksia vastaan hän lisää äänimääräänsä ja kannatustaan, ja samalla suistaa yhteisönsä vaikeuksiin.
Kumman tien hän valitsee? Kumpi tie on oikea ja vastuullinen? Vastaus lienee selvä. Vastuunsa tunteva päättäjänä hän valitsee leikkaukset.
Tavallisesti tuhontien kannattajat sanovat, että säästöt on haettava "muualta". Olen 20 vuotta ollut mukana valmistelemassa ja tutkimassa Oulun kaupungin talousarviota valtuutettuna ja kaupunginhallituksen jäsenenä. Sellaista kustannuspaikkaa kuin "muualta" en ole löytänyt.
Nämä "muualta" -päättäjät ovat joko niitä, joille vallanjano ja pelko menettää valta ovat kaikkea logiikkaa ja tervettä järkeä tärkeämmät vaikuttimet. Tai sitten he ovat irrationaalisia idealisteja tai possunpunaisia haihattelijoita. Kaikki vaihtoehdot ovat huonoja ja yhteisön kannalta tuhoisia.
On tietysti niitä harvoja, joille leikkauspäätökset sisältävät niin raskaasti heidän arvomaailmaansa loukkaavia asioita, etteivät he voi niitä tukea. Käsittääkseni tällaisia tilanteita syntyy harvoin.
Perustuslaki on kaikkien ryhmien turvana, niin kuin pitääkin olla. Ei siis ihme, että asiasta on muodostunut ikuisuusongelma. Miksi? Siksi, että vastuunkantajapoliitikot joutuvat toimimaan perustuslakia uhmaten, jotta yhteisö, jossa he elävät, pelastuisi. Ongelma ratkeaisi, jos vastuun väistelijöitä ei olisi. Tällainen tilanne on kuitenkin utopiaa. Ikävä kyllä.
Pentti Autere
rehtori, eläkkeellä, Oulu