Inkeriläinen isäni isä tuli Suomeen sotapakolaisena Venäjältä vuonna 1920. Hän pakeni synnyinmaastaan Suomen puolelle 19-vuotiaana uimalla yön pimeydessä rajana olleen Siestarjoen yli.
Lähdöstään hän ei kertonut kenellekään, ei edes perheelleen. Seuraavan kerran hän kuuli läheisistään vasta viisikymmentä vuotta myöhemmin.
Mitä tapahtui?
Pappa syntyi vuonna 1901 inkeriläiseen perheeseen Lempaalan pitäjän Kuivaisin kylään. Lempaala sijaitsee Pietarin pohjoispuolella.
Siihen aikaa se oli rajapitäjä: Suomen puolella sitä vasten sijaitsivat Raudun ja Kivennavan kunnat Karjalankannaksella.
Lempaalan väestö koostui tuolloin pääosin inkeriläisistä, jotka olivat suomalaisia. 1600-luvulla alue kuului Ruotsille. Kuningas Kustaa II Adolf halusi rakentaa sinne luterilaisen puskurin Bysantin valtaa vastaan.
Luterilaisille maahanmuuttajille luvattiin verohelpotuksia ja vapautus sotapalveluksesta. Uusia asuinsijoja kohti lähti suomalaisia erityisesti Karjalasta ja Savosta.
Elämä Inkerinmaalla oli sen ajan mittapuin hyvää. 1700-luvulla suurkaupungiksi nopeasti kasvanut Pietari tarjosi ison maataloustuotteiden markkinan. Pietarin toreilla myytiin papankin kotitilan maitotuotteita hyvään hintaan.
Lempaalan elämä mullistui vuonna 1917. Venäjän vallankumouksen laineet löivät pikavauhtia inkeriläisten asuttamille maille.
Bolševikit alkoivat pystyttää Inkeriin neuvostojärjestelmää. Siihen kuuluivat kutsunnat puna-armeijaan, elintarvikkeiden pakko-otot, ylimääräiset verot: koko kommunismin kurja arki.
Inkeriläiset nousivat vastustamaan uutta vallanpitäjää. Inkeriläisten kansannousu oli osa heimosotia, joita käytiin eri puolilla Karjalaa. Tavoitteena heimosodissa oli liittyminen Suomeen.
Pohjois-Inkerin kansannousu – kuten muutkaan heimosodat – ei johtanut toivottuun tulokseen. Puna-armeija kukisti köykäiseksi jääneen vastarinnan.
Pappani osallistui mitä ilmeisimmin Pohjois-Lempaalassa, Kirjasalossa toimineen Pohjois-Inkerin rykmentin vastarintatoimintaan. Hän ei koskaan kertonut tarkkoja yksityiskohtia siitä, missä hän taisteli ja mitä teki.
Lopputuloksena maa alkoi polttaa 19-vuotiaan nuorukaisen jalkojen alla. Puna-armeija halusi rangaista kapinoitsijoita. Pappani päätti paeta Suomeen. Suojellakseen perhettään kommunistien mahdollisilta kostotoimilta hän lähti kotoaan salaa.
Raudussa, silloisessa Suomessa asui eno. Hän auttoi nuorukaista elämässä eteenpäin.
Tie vei Harjun maanviljelyskoulun ja Mustialan maamiesopiston kautta Posiolle maatalousneuvojaksi.
Neuvostoliiton pelko esti yhteydenpidon kotijoukkoihin. Vasta 1970-luvulla pappa sai yhteyden vielä elossa oleviin sukulaisiin. Hän myös pääsi matkustamaan Pietariin sukulaisia tapaamaan.
Papan passiin kirjattiin varotoimena – kiitos Posion neuvokkaan nimismiehen – syntymäpaikaksi Lempäälä. Hämäläinen kunta, jossa pappani ei eläessään kertaakaan käynyt.
Pietarissa häntä odottivat raskaat uutiset.
Stalin pani 1930-luvulla toimeen inkeriläisten kansanmurhan. Siitä ei Suomen koulujen historiantunneilla uskallettu paljon puhua.
Neuvostoliitto surmasi, vangitsi ja karkotti inkeriläiset maastaan ja tuhosi heidän kulttuurinsa. Teloitettujen 20 000 inkeriläisen joukoissa oli neljä pappani veljeä. Yksi siskoista selvisi, mutta teki kymmenen vuotta pakkotyötä Siperiassa.
Pappani kävi veljeni kanssa kerran katsomassa tuhottuja kotitalonsa raunioita. Näky oli lohduton.
Siitä lähtien, kun kuulin ensimmäisen kerran pappani tarinan, olen ollut kiitollinen hänelle ja elämälle ratkaisusta, jonka hän teki reilut sata vuotta sitten.
Kiitollisuuteni vain syvenee samaa tahtia, kun Venäjä kommunismin hylättyään vajoaa entistä syvemmälle väkivallan ja kiusanteon mustaan aukkoon. Merenpohjan katkotut kaapelit toki ovat pientä sen raakuuden rinnalla, joka on kukoistanut jo liki kolme vuotta Ukrainassa.