Varhaiskasvatus toimii suurien paineiden keskellä ja henkilöstö nääntyy tässä tilanteessa, onko meillä siihen varaa? Yksi suurimmista uupumista ja turhautumista aiheuttavista tekijöistä varhaiskasvatuksessa on, että työtään ei pysty tekemään niin hyvin kuin haluaisi ja oma ammattietiikka edellyttäisi.
Syitä siihen on monia. Vakituista ja pätevää henkilökuntaa on vaikea saada. Myös koulutettuja sijaisten saamisessa on vaikeuksia, suhdelukujen tarkastellaan koko päiväkodin sisällä, varhaiskasvatuksen opettajien useat työtehtävät vievät heidät pois lapsiryhmästä, mutta laskennallisesti he ovat kuitenkin läsnä ja niin edelleen.
Pieni, erityisesti alle kolmevuotias lapsi tarvitsee läheisyyttä, aikaa, syliä – pitkälti siis perustarpeiden tyydyttämistä. Nämä asiat on oltava kunnossa, jotta lapsi pystyy oppimaan.
Muun muassa muutamia viikkoja sitten julkaistu Aino Saarisen väitös ”Varhaiskasvatuksen ja koulutusstrategioiden yhteys oppimistulosten tasavertaisuuteen” nosti esiin tämän seikan, josta tyystin vaietaan nykyään pedagogiikan ylikorostuessa varhaiskasvatuksessa.