Hallituksen tiede- ja teknologianeuvosto on jo useiden vuosien ajan linjannut osaamisen, innovatiivisuuden ja luovuuden Suomen menestystekijöiksi kansainvälistyvässä maailmassa. Vallitseva talouskriisi tuskin muuttaa peruslinjauksia. Talouden elvyttämisessä onkin painotettu koulutusta ja inhimilliseen pääomaan paneutumista selviytymiskeinona.
Mutta pelkät iskusanat eivät lunasta odotuksia. On pystyttävä hahmottamaan luovuuden, innovatiivisuuden ja osaamisen edellyttämät oppimisen haasteet. Erinomainen menestyminen kansainvälisissä koulusaavutusten Pisa-vertailuissa ei suoraan kerro mitä oppimisen tulevaisuuden haasteet ovat.
Jotkut haasteet ovat selkeästi näkyvissä tällä hetkellä koko maailmaa koettelevan talouskriisin keskellä. Uhkaava ympäristökatastrofi on kohtalokas siksi, että lähestytään rajaa, jonka jälkeen mitkään ihmisen toimenpiteet eivät voi kääntää kehityksen suuntaa. Kolmas yleinen kriisi on ihmisen inhimillisen kehityksen kriisi. Kyse on ajattelumallien, arvomaailman ja elintapojen muuttamisen välttämättömyydestä. Oppiminen kytkeytyy kiinteästi kriiseihin siksi, että kriisit ovat ihmisten itsensä tuottamia.
Ehkä vakavin laiminlyönti johtopäätösten teossa tiede- ja teknologianeuvoston linjauksista on varhaisvuosien merkityksen aliarviointi ja kehityksen jatkumon pilkkominen irrallisiksi vaiheiksi koulutusjärjestelmässä.
Yksiselitteinen tutkimusnäyttö varhaisvuosien oppimiskokemusten merkityksestä koko elinkaaren muotoutumisen perustana ei ole pystynyt herättämään suomalaisia poliittisia päättäjiä. Kärjistäen voi väittää, että tiede- ja teknologianeuvoston tavoitteita ei voida täysimittaisesti saavuttaa ilman merkittävää panostusta varhaisvuosien oppimiseen ja oppimisen jatkumon rakentamiseen.
Miksi varhaisvuosien oppiminen on niin tärkeää? Useiden tutkimusten perusteella voidaan päätellä, että varhaiset kokemukset vaikuttavat aivojen rakenteeseen ja myöhempiin oppimisen mahdollisuuksiin. Esimerkiksi leikkiä voi pitää kielen oppimisen esivaiheena. Emootiot, sosiaaliset taidot ja tiedot ovat kietoutuneet yhteen varhaisoppimisessa. Tietoon keskittyvä koulumainen opetus ja oppiminen on yksipuolista ja tehotonta.
Ylisuurissa hoitoryhmissä tavattava jatkuva hermojärjestelmää ja hormonisysteemiä rasittava stressi voi vahingoittaa aivojen arkkitehtuuria ja johtaa elinikäisiin oppimisen, terveyden ja mielenterveyden ongelmiin. Yleinen johtopäätös monista tutkimuksista on, että laadukas varhaiskasvatus on kaikkein kannattavin koulutusinvestointi.
Varhainen oppiminen on olemukseltaan toisenlaista kuin kouluoppiminen. Alle kouluikäisten lasten oppimistulokset ovat sisällöistä riippumatta säännöllisesti parempia leikinomaisessa oppimisympäristössä suoraan tiedon opettamiseen verrattuna. Virheellisen ajattelun mukaan todellista oppimista voi tapahtua vain koulussa. Tällöin ei nähdä leikin parempaa tehoa oppimisessa ja kehityksessä.
Voisi kuvitella, että varhaisvuosiin kannattaa satsata ja kehittää laadukas oppimisympäristö, joka huolehtii hyvin luovuuden ja persoonallisuuden perustan rakentamisesta ennen kouluikää. Meillä kuitenkin arviolta yli 100 000 3--5 vuotiasta viettää varhaislapsuutensa kotona ilman ammatillista kehityksen ohjausta. Toisaalta koulutuksen tuomaa luovuutta kehittävä kasvatuksellinen osaaminen on katoamassa päiväkodeista, koska pätevää henkilökuntaa ei ole riittävästi saatavilla. Kuntiin hajautettu päätöksenteko on johtanut siihen, että varhaiskasvatus on ensimmäinen kuntatalouden säästökohde eikä investointi.
Peruskoulun alkuvaiheista lähtien opetussuunnitelmissa on korostettu tiedon kokonaisuuksien, asioiden yhteyksien ja merkitysten hahmottamista. Mutta oppiaineissa ratkotaan tiedon palasista rakennettuja tehtäviä. Näin yhteyksien ja kokonaisuuksien hahmottaminen ei voi toteutua koulutyössä.
Oppimisessa keskeistä on ongelmien havaitseminen ja muotoileminen ennemmin kuin oikeiden vastausten etsiminen oppikirjoista. Toisin sanoen tietoa ei voi siirtää, vaan se täytyy rakentaa toiminnassa. Useimpiin tehtäviin on olemassa vain yksi "oikea" vastaus, joten oppilaiden kriittisen ajattelun kehittäminen on mahdollista vain luokissa, joissa taitavat opettajat korvaavat tehtävät mielekkäällä toiminnalla.
Virheellinen käsitys oppimisesta oppilaan yksilöllisenä prosessina on merkittävä opettajan työstressin aiheuttaja. Jokaisen lapsen oppimisen tasapuolinen ohjaaminen on ajallisesti mahdoton tehtävä. Oppiminen on aina yhteisöllistä ja vuorovaikutuksellista. Oppilaan oikea vastaus opettajan kysymykseen ei ole oppimisen osoitus eikä numeroarviointi paljasta aitoa oppimista ja ymmärtämistä. Arviointi antaa oppilaille luvan olla osaamatta asioita oikeasti.
Yhteisöllisyyden kehittäminen on tänä vuonna nostettu uudeksi koulun kasvatukselliseksi tavoitteeksi. Tämän tavoitteen saavuttaminen on mahdotonta ilman kehityksen jatkumon rakentamista varhaislapsuudesta alkaen ja koko koulun toimintamallin uudistamista. Nyt lapsen kehityskaari pienestä aikuiseksi rakentuu irrallisesta suorittamisesta ilman oppimisen eri vaiheiden elimellistä kytkemistä toisiinsa. Mielekkääksi koettu oppiminen leikissä muuttuu liian usein pakolliseksi puurtamiseksi koulussa.
Vallitseva talouskriisi osoittaa, että itsekkyys ja ahneus näyttää olevan loppumaton luonnonvara ja muutosten pitäisi mieluiten alkaa toisista, ei itsestä. Usein henkilökohtaista elämää sivuavissa tilanteissa oppimiseen vaikuttaa niin sanottu nollasummapeli.
Toisin sanoen yhteinen etu ja näkökulma jää löytymättä kun ajatellaan, että toisen etu on itseltä pois ja kannatta aina pyrkiä oman edun maksimointiin kaikin keinoin. Mielenkiintoinen voiton maksimointiin liittyvä piirre nykymaailmassa on se, että kansainväliset suuryhtiöt ovat lähteneet muokkaamaan strategioitaan. Kestävän kehityksen periaate nostetaan korvaamaan voiton maksimointi.
Ihmisillä tuntuu olevan rajaton usko teknologian mahdollisuuksiin ratkoa ja katkaista kriiseihin johtava kehitys ja muuttaa lasten oppiminen mielekkääksi. Omien asenteiden, ajattelumallien ja elämäntavan muutos on ratkaisevasti vaikeampaa. Tiedämme moraalisen järkeilyn tutkimuksesta, että järkeilyn kehittyneinkään taso ei ennusta yksilön moraalista käyttäytymistä. Moraalisen vastuun herättäminen ja kantaminen koko maapallon kohtalosta ei onnistu projektioppimisen ja tietoiskujen avulla. Siihen tarvitaan yksilön koko elinkaaren ajan jatkuvaa oppimista. Ratkaiseva herkkyyskausi osuu koulua edeltävään lapsuuteen, jonka aikana syntyy lapsen suhde omaan itseensä, toisiin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan.
Kirjoittaja on professori Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa. Kirjoitus perustuu Avoimen yliopiston Studia generalia- sarjan yleisöluentoon jonka hän piti 22.4.
