Poliittisen keskustelukulttuurin hälyttävä tila ryöpsähti suuren yleisön silmille maanantaina, kun vihreiden puheenjohtaja Sofia Virta ja perussuomalaisten sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman ottivat yhteen Ylen A-studiossa.
Asiallinen keskustelu ja perustelut omille mielipiteille hautautuivat vihaisen spektaakkelin alle. Molempien suoritus oli suurelta osin ala-arvoista katseltavaa. Studiossa sätti kaksi riitapukaria, jotka syyttivät toisiaan valehtelusta.
Keskustelunaihe oli sinänsä tärkeä, löytää vastauksia keihin hallituksen päättämät sote-leikkaukset kohdistuvat. Mutta hulinaksi meni, kuten tarkoitus kai olikin. Keskustelijoiden välille ei löytynyt mistään asiasta minkäänlaista yhteisymmärrystä, mikä on kyynisyydessään huolestuttavaa.
Suunta kohti räyhäävämpää, vastakkainasettelua korostavaa poliittista puhetapaa on vaarallinen. Sosiaalisen median kaikukammiossa ilmiö on vallinnut jo vuosia, mutta eduskuntaan ja julkisiin väittelyihin se on todenteolla iskeytymässä vasta nyt.
Paisuessaan asetelma siirtää politiikkaa – päätöksentekoa ja yhteiskunnallista vaikuttamista – juoksuhautoihin. Sieltä käsin singotaan solvauksia toiselle osapuolelle kuuntelematta vasta-argumentteja. Pääasia on, että muiden kokemuksia ja näkemyksiä päästään häpäisemään.
Vakavat vaikutukset huomaa, kun tarkastelee Yhdysvaltojen jakautunutta ilmapiiriä. Ihmiset kokevat toisella tavalla ajattelevat jopa vihollisikseen. Tieteellisiä tosiasioita kuittaillaan perättöminä, mikäli ne eivät sovi omaan maailmankuvaan. Mielipiteiden vaihdon sijalla on solvaava somehuuto, jossa myös päättäjät presidenttiä myöten "kunnostautuvat".
Vapunpäivänä puolueet ovat perinteisesti pitäneet linjapuheita. Niiden merkitys korostuu tänä vappuna, sillä eduskuntavaaleihin on aikaa alle vuosi. Hallitusta haastetaan, oppositiota hiillostetaan. Sellainen kuuluu demokraattiseen sananvapauteen.
Kuitenkin: puhujien soisi nyt tietoisesti rauhoittavan megafonin pauhua ja muistavan myös vastapuolen ihmisarvon.
Ylilyövät, leimaavat puheet voivat napsahtaa omaan nilkkaan. Vanha politiikan totuus on, että hyökkäävä räksytys uppoaa kyllä ydinkannattajiin, mutta suurta liikkuvien äänestäjien joukkoa sellaisella ei tavoiteta. Myöskään siltoja ei monipuoluemaassa kannata vihapäissään polttaa. Voi käydä niinkin, että siltojen yli on pystyttävä vaalien jälkeen kulkemaan ja ojentamaan yhteistyön kättä.
Asiallisuuden voima ei ole kadonnut kotimaan politiikasta, vaikka soraa rattaisiin halutaan heitelläkin. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa halventaminen ole koskaan edustanut uskottavuutta pitemmän päälle.