Suviseurojen seurapuheet sen jälleen kerran todistivat. Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksen mukaan vanhoillislestadiolaiset muodostavat ainoan oikean Jumalan valtakunnan ja ainoan oikean uskovien joukon. Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen ”virallisen” opetuksen mukaan pelastusta ei ole herätysliikkeen ulkopuolella.
Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat saivat SRK:n puheenjohtaja Valde Palolalta Suviseurojen avauspuheessa moitteita sylin täydeltä ilman minkäänlaista diplomaattisuutta tai kaunistelua. Piispojen kesäkuussa antama pastoraalinen ohje samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisestä oli Palolan ja vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen näkökulmasta Jumalan sanan eli Raamatun opetuksen vastainen.
Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksen tulkinta ja analysointi vaativat omanlaistaan ”kremlologian” ymmärtämistä. Pienet yksityiskohdat ja ilmaisut avaavat näkymän suurempiin kehityskulkuihin. Tämän vuoden Suviseurat osoittivat kehityskulun, jossa vanhoillislestadiolaisuuden kirkollisuus on merkittävästi heikentymässä. Suviseurojen puhujien joukossa oli poikkeuksellisen vähän pappeja. Toisin sanoen liikkeen opetusta ja julistusta sanoittivat maallikot.
Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin Suviseurojen avajaisissa Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispa ei käyttänyt puheenvuoroa. Vuorossa ollut Mikkelin hiippakunnan piispa Mari Parkkinen oli paikalla avajaisissa. Hänelle ei suotu mahdollisuutta puhua seuraväelle. Parkkisen puhe olisi ollut ensimmäinen kerta, kun naispuolinen pappi tai piispa esiintyy Suviseuroissa.
Vanhoillislestadiolaisilla herätysliikkeellä on merkittävää kirkkopoliittista valtaa esimerkiksi kirkolliskokouksessa. Erityisesti Oulun hiippakunnan seurakuntien luottamushenkilöissä on runsaasti vanhoillislestadiolaisia. Seurakuntien ja kirkon hallinnossa vanhoillislestadiolaiset pyrkivät turvaamaan oman herätysliikkeensä toimintaedellytykset ja itselleen mieleisen opetuksen esilläolon. Seurakuntien työntekijöissä erityisesti Oulun hiippakunnan alueella on paljon vanhoillislestadiolaisia. Monissa seurakunnissa herätysliikkeen ja seurakunnan yhteistyö on luontevaa.
Vanhoillislestadiolaiset ovat olleet perinteisesti hyvin uskollisia kirkon jäseniä. Seurakunnan toimintaan ja jumalanpalveluselämään osallistuminen on aktiivista varsinkin tilanteissa, joissa työntekijäjoukossa on vanhoillislestadiolaisia työntekijöitä. Ei-vanhoillislestadiolaisen papin saarnaa ei välttämättä lähdetä kovin innoissaan kuuntelemaan.
Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opin ongelmallisuudesta kirkossa ja erityisesti Oulun hiippakunnassa on vaiettu vuosikymmeniä. Vanhoillislestadiolaisuuden opista puhumista ei ole pidetty suotavana. Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen oppi erityisesti seurakunnasta ja pelastuksesta on selvässä ristiriidassa luterilaisen tunnustuksen ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon opetuksen kanssa. Hiljaisesti kirkko on vuosikymmenten ajan hyväksynyt, että kirkon piirissä voidaan julistaa, että pelastus on ainoastaan yhden ainoan herätysliikkeen piirissä. Vanhoillislestadiolaisella herätysliikkeellä on vapaus uskoa ja opettaa haluamallaan tavalla. Samalla kirkolla on oikeus asettaa kirkon piirissä julistettavalle opetukselle sallitun rajat.
Käytännössä ruohonjuuritasolla tilanne opetuksen ja pelastuksen rajojen suhteen ei ole niin selkeä kuin liikkeen ”virallisessa” opetuksessa. Läheskään kaikki vanhoillislestadiolaiset eivät allekirjoita pelastuksen rajaamista ainoastaan yhden herätysliikkeen sisälle. Erityisen hankala tilanne on pappien suhteen.
Vanhoillislestadiolaisella herätysliikkeellä olisi kaikista herätysliikkeistä käytännössä helpointa ja vaivattominta irtaantua kirkosta ja perustaa oma kirkkokunta. Vanhoillislestadiolaisilla on valmiiksi selkeä oma oppi, organisaatio, hallinto, tilat, puhujat ja monipuoliset toimintamuodot. Jo nykyään vanhoillislestadiolaisilla on omat rippikoulut, lapsityö, nuorisotyö, diakoniatyö ja ikäihmisten toimintaa. Voi kysyä, miksi vanhoillislestadiolaiset nuoret eivät voi osallistua seurakuntien rippikouluihin. Herätysliikkeen sisältä löytyy valmis esimerkki omasta kirkkokunnasta Amerikan lestadiolaisuuden piiristä.
Kirkon ja vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen tulisi avoimesti keskustella periaatteista, joiden mukaan toimitaan ikään kuin kirkon sateenvarjon alla. Vaikeita teologisia kysymyksiä ei voi vältellä.
Onko Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa pelastusta ja syntien anteeksiantamusta? Onko papin synninpäästö pätevä herätysliiketaustasta riippumatta? Näihin teologisesti keskeisiin, vaikeisiin ja kipeisiin kysymyksiin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen johdon tulisi vastata julkisesti. Näihin kysymyksiin annetut vastaukset kertovat paljon herätysliikkeen ja kirkon todellisesta suhteesta ja yhteydestä.
Tuomo Törmänen
lestadiolaisuuden historian tutkija ja Pirkkalan seurakunnan kirkkoherra