Yliopistoja koskeva lainsäädäntö muuttui vuoden 2010 alusta alkaen. Uudistuksella pyrittiin antamaan yliopistoille aiempaa paremmat toimintaedellytykset. Uuden lain myötä yliopistot pystyvät paremmin reagoimaan toimintaympäristön muutoksiin, monipuolistamaan rahoituspohjaansa, kilpailemaan kansainvälisestä tutkimusrahoituksesta, tekemään yhteistyötä ulkomaisten yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa, kohdentamaan resursseja huippututkimukseen ja strategisiin painoaloihinsa sekä vahvistamaan tutkimus- ja opetustoimintansa laatua.
Ennen lakimuutosta yliopistot olivat osa valtiota ja kuuluivat sen budjettitalouden piiriin. Oleellisin oikeusasemaan liittyvä muutos oli se, että yliopistoista tuli valtionhallinnosta irrallisia oikeushenkilöitä. Mielenkiinto kiinnittyi henkilökunnan virkasuhteiden päättymisen vaikutuksiin. Pienemmälle huomiolle jäi vastuun kasvaminen ja sen edellyttämä johtamisjärjestelmän muutos, jotka jälkikäteen katsottuna ovat työsuhdetta merkittävämpiä asioita.
Yliopiston ylin päättävä elin 1997 yliopistolain mukaan oli hallitus, jonka puheenjohtajana toimi rehtori. Hallituksessa noudatettiin kolmikantaperiaatetta, jonka mukaan siellä tuli olla edustus professorikunnasta, muusta henkilöstöstä sekä opiskelijoista. Yliopistolain muutoksella vuonna 2005 säädettiin, että hallituksessa on oltava myös pieni ulkopuolinen edustus.
Vanhan lain aikaan tiedekuntaneuvostot ja laitosneuvostot muodostivat vahvan itsehallinnon. Yliopiston johtamisen lähtökohtana oli ajatus siitä, että tutkimus, opetus ja toimintakulttuurit muotoutuvat vapaasti yliopistojen sisäisissä tieteenalayhteisöissä. Esimiestyötä arvostettiin, mutta johtamisesta puhuttiin vähän.
Julkisoikeudellisten yliopistojen hallinto-organisaatio muodostettiin vuonna 2010 kolmen keskeisen toimielimen, hallituksen, yliopistokollegion ja rehtorin varaan. Ylimpänä päätöksentekoelimenä on hallitus, mutta sen jäsenistä vähintään
40 prosenttia on yliopistoyhteisön ulkopuolisia henkilöitä. Ulkopuoliset hallituksen jäsenet valitsee yliopiston henkilökunnasta vaalilla valittu kollegio.
Hallitus valitsee rehtorin sekä suoraan rehtorille raportoivat johtajat. Hallitus hyväksyy strategian ja budjetin toimintasuunnitelmineen, päättää rakenteista ja muista yliopiston kannalta merkittävistä asioista, kuten esityksestä koulutusvastuun muuttamiseksi ja yliopistoon valittavien opiskelijoiden määrästä. Hallituksen vastuulla on päättäminen yliopiston toiminnan ja talouden suurista linjoista. Rehtori huolehtii yliopiston hallituksen linjausten mukaisesti taloudesta ja toiminnan tuloksellisuudesta sekä vastata hallituksessa käsiteltävien asioiden esittelystä.
Jos autonomialla tarkoitetaan sitä, että yliopistoyhteisö itse päättää edustuksensa kautta tärkeistä asioistaan, ei autonomian voida katsoa heikentyneen yliopistolain muutoksessa. Tärkeimmät perusasiat, opettajien ja tutkijoiden vapaus päättää tutkimuksen ja opetuksen sisällöistä, ovat myös säilyneet. Yliopistolle annettu täydellinen vastuu taloudesta ja siihen liittyvästä tuloksellisuudesta on kuitenkin muuttanut hallituksen asemaa ja sitä myötä johtamisen vaatimuksia.
Johtamisen tulosvastuun selkeyttäminen on joustavoittanut päätöksentekoa. Johtajakeskeisempi järjestelmä on kuitenkin myös etäännyttänyt yliopistoyhteisöä päätöksenteosta. Lakiuudistuksen arvioinnin mukaan (Yliopistolakiuudistuksen vaikutusten arviointi. Loppuraportti 30.6.2016, Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:30) johdon ja henkilöstön näkemyserot ovat kärjistyneet. Henkilöstö kokee yliopistolakiuudistuksen vaikuttaneen kielteisesti työhyvinvointiin, muun muassa epävarmuutena ja työn kuormittavuutena.
Henkilöstön osallistumismahdollisuuksien kaventuminen virallisissa päätöksenteko- ja valmisteluelimissä tiedostetaan hyvin sekä johdon että henkilöstön tasolla. Viestintä ja henkilöstön osallistaminen päätöksentekoon ovat aikaisempaakin tärkeämpiä asioita. Enää läheltä ei välttämättä löydy ihmistä, jonka kautta pystyisi seuraamaan päätöksentekoa tai vaikuttamaan siihen.
Arvioinnin mukaan akateemisissa yhteisöissä johtaminen on aina ollut jännitteistä – paljon jännitteisempää kuin muissa organisaatioissa. Lakiuudistus on kärjistänyt tätä jännittyneisyyttä, eikä yliopistoyhteisön kokemusta päätöksenteon etääntymisestä saa ohittaa ”normaalina muutosvastarintana”.
Uusi yliopistolaki vaatii laadukasta johtamista, ja yksi avainhaaste on varmistaa yliopistoyhteisön vahvempi kokemus osallisuudesta. Uskon, että yhteisymmärryksellä, avoimuudella ja yhteen hiileen puhaltamalla haasteista selvitään nopeasti, ja uusi laki nähdään pidemmän päälle merkittävänä askeleena eteenpäin.
Kirjoittaja Jouko Niinimäki on Oulun yliopiston rehtori.
Kolumni