”Vaalikentällä on ollut positiivista pöhinää.” ”Olemme tehneet hyvän kampanjan.” ”Meillä on hyvät ehdokkaat.” Eipä aikaakaan, kun pääsemme taas vaali-illan lähetyksissä kuulemaan, kuinka positiivista pöhinää puoluejohtajat ovat vaalikentillä kokeneet. Tuskinpa he itse ajattelevat kommenttiensa tyhjyyttä.
Oli aika, jolloin kansalaiset perustivat yhdistyksiä, järjestöjä ja puolueita ajamaan sellaisia asioita, joiden katsottiin palvelevan kansalaisia ja yhdessä rakennettavaa yhteiskuntaa.
Oli lennokkaita visioita, kuten kahdeksantuntisen työpäivän tavoittelu. Oli ohjelmia, jotka perustuivat syvään aatteellisuuteen ja kansan perinteistä nousevaan oikeudentuntoon. Oli ihmisiä, jotka raskaan työpäivän jälkeen kahlasivat lumihangessa auraamattomia polkuja pitkin kilometrien päähän tupailtoihin antaakseen oman panoksensa yhteisten asioiden hoitamiseen.
Oli aika, jolloin ihmiset ymmärsivät oman merkityksellisyytensä ja aika, jolloin arvot ohjasivat heidän toimintojaan.
Nyt elämme aikaa, jolloin mielenterveysongelmat ovat suurin yksittäinen syy ennenaikaiseen eläkkeelle jäämiseen. Aikaa, jolloin jopa viidennes nuorisostamme kaipaisi jonkinlaista psykiatrista hoitoa.
Ongelma on huomattu, lääkärikoulutusta lisätään ja mielialalääkkeitä syydetään syötäväksi ennätysmääriä. Mutta tarjotaanko vääriä lääkkeitä oikeaan ongelmaan? Hoidetaanko yhteiskunnallisten muutosten aiheuttamia epävarmuuden ja toivottomuuden tunteita henkilökohtaisina sairauksina?
Psykologit ovat jokseenkin yksimielisiä siitä, että kaikissa länsimaissa lisääntynyt henkinen pahoinvointi johtuu nopeasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Kun näin on, eikö asian korjaaminen kuuluisi ensisijaisesti yhteiskunnallisille päättäjille eikä lääkärikunnalle? Onko yhteiskuntamme johto ottanut tehtävän vastaan, onko se edes ymmärtänyt tehtäväänsä? Miten puolueohjelmat vastaavat kysymykseen?
Esimerkiksi Suomen Keskustan periaateohjelman kirjoittajat ovat kaivaneet sisältään kaiken runebergiläisen paatoksen, siirtäneet sen tekstiin ja lopputulos saa silmänurkan kostumaan.
Kauniilla sanoilla ei arkipäivän todellisuudessa ole kuitenkaan merkitystä, jos niiden sisältöä ei saada konkretisoitua käytäntöön. Presidentti Sauli Niinistö kaipasi yli vaalikauden ulottuvaa ohjelmaa talouden korjaamiseksi. Tätä me tarvitsisimme. Ei pelkästään talouden vuoksi, vaan turvataksamme yhteiskuntamme kaikinpuolisen myönteisen kehityksen.
Tarvitsemme yhteisen vision siitä, millaisena haluamme nähdä Suomen esimerkiksi vuonna 2035. Luulisi, että tällaisen rakentaminen Korpilampi-hengen tapaan olisi mahdollista. Sen jälkeen pitäisi rakentaa tie etappi etapilta kohti vision toteuttamista. Ohjelma, jossa riittävästi voitaisiin paneutua elämän mielekkyyttä ja merkitystä käsitteleviin asioihin.
Tällainen visio jalkautettuna koko yhteiskuntaan ottaisi mukaan kaikki kansalaiset, osoittaisi jokaiselle hänen arvonsa ja merkityksensä yhteisen yhteiskunnan rakentamisessa. Jos tässä onnistutaan, ainoastaan lääketeollisuus kärsii, kaikki muut hyötyvät.
Yhteiskuntamme on ajautunut tilaan, jossa valtaosa päättäjiemme ajasta kuluu päälle kaatuvien asioiden hoitamisessa. Vakaan, lineaarisen kehityksen aika näyttää olevan ohi, tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Mutta juuri sen vuoksi me tarvitsisimme hyvin perustellun tulevaisuussuunnitelman. Yllättävät tapahtumat aiheuttavat suunnitelmaan muutoksia. Niitä on kuitenkin helpompi tehdä ja hyväksyä, jos meillä on selkeä, yhteinen kokonaiskuva siitä, mihin olemme pyrkimässä.
Presidentinvaaleissa korostettiin presidentin merkitystä arvojohtajana. Presidentti Alexander Stubb on viisaasti pysytellyt erossa tämän päivän sisäpoliittisista ongelmistamme. Arvojohtajana hän voisi olla oikea henkilö kutsumaan jossakin vaiheessa koolle uuden korpilammen. Tilaisuuden, jossa voitaisiin nostaa esiin niitä yhteisiä arvoja, joiden varaan suomalainen yhteiskunta on rakennettu. Arvoja ja tavoitteita, jotka auttaisivat yhdistämään polarisoitunutta kansaa kulkemaan samaa tietä kohti yhteistä tulevaisuutta.
Onhan meillä vielä yhteisiä arvoja. Vai ovatko menestyksen tavoittelu, raha, kiire nopeasti saataviin elämyksiin, tarve pysyä alati vaihtuvien trendien mukana ja somemaailman sokeroima mielikuvamaailma kadottaneet ne?
Yhteisen vision ja yhteisen tulevaisuustien rakentaminen olisi täysin mahdollista, jos halua siihen löytyy. Pelkään, että ei löydy. Puolueista on tullut ääniä kalastavia valtainstrumentteja. Ei riitä kykyä laatia syvällistä analyysiä länsimaisen ihmisen kriisistä, ei halua rakentaa innostavia tulevaisuudenkuvia ja lähteä toteuttamaan niitä kansalaisyhteiskunnan hengessä.
Helpompaa on muutaman vuoden välein pyrkiä saamaan kahvikojuille ja makkaragrillien ääreen mahdollisimman paljon pöhinää. Kansalaisista, joita varten yhteiskunta on olemassa, on tullut poliittisen koneiston sinapilla rasvattuja ääniautomaatteja. Makkara sisään, ääni ulos.