Kalevassa kirjoitettiin (28.11./Lukijlta) uskonnosta. Kirjoitukseni sisältää rautalankaväännöksiä uskosta/uskonnosta.
Sievissä syntynyt suurmies Lauri Rauhala (jota ainakaan vielä sieviläiset eivät ole nostaneet arvoon ansaitsemaansa) on sanonut, että ihmiset helposti sekoittavat sanat usko ja uskonto. Hänen mielestään uskon taustalla on pyhyyden ja Jumalan kokeminen. Uskonnot taas muodostuvat opinkappaleista ja rituaaleista. Ne ovat aikain saatossa ihmisten uskon ympärille kehittelemiä lisiä.
Niinpä on rikos, jos vähättelee tai loukkaa sitä, mikä joillekin on pyhää. Siihen syyllistyminen voi johtaa ennakoimattomiin seurauksiin. Se nähtiin Ruotsissa, kun Ruotsin lainsäädännössä se ei ole rangaistava teko. Ruotsi oli jo pääsemäisillään Naton jäseneksi, mutta muualta muuttaneen entisen muslimin polttaessa Koraanin, islamilaiset kokivat sen pyhän häpäisemisenä. Vieläkin ruotsalaiset odottavat Nato-jäsenyyttä.
Uskonnosta puhuminen on riskialtista. Kaikilla on siitä mielipide, ja välinpitämättömyyskin on kannanotto sekin. Niinpä joskus keskustelupiireissä sovitaan, että kaikesta muusta voidaan puhua, mutta ei uskonnosta. Se oma uskon käsitys tuntuu olevan ainoa oikea, ja muut pitäisi mieluummin taivutella uskomaan juuri samoin.
Mikäkö olisi sitten se oikea? Kristittyjen pyhä kirja, ohjekirja, on Raamattu. Siellä on ohje ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Sen voi kääntää toisinpäinkin. Älä tee toiselle sitä mitä et haluaisi tehtävän itsellesikään.
Siinä on se itse-sana. Itsensä kuuntelemista se tarkoittaa. Omantunnon ääntä! Ei anna toisten loukata itseään ei sanoin eikä teoin, jos se tuntuu pahalta. On uskallettava heti sanoa se. Pieni lapsi ei sitä aina itse ymmärrä. Isän ja äidin velvollisuus on pitää huoli, ettei heidän lapselleen kukaan tee mitään, joka on väärin lasta kohtaan. Kaikkein vähiten he itse.
Siinä ohjeessa on vaikea sana: rakasta. Mitä se tarkoittaa? Ennen katekismuksessa kysyttiin selitystä noin.
Tässä vasta oli tuomiosunnuntai. Siinä lueteltiin kaikkea, mitä toiset olivat tehneet, toiset jättäneet tekemättä. Ja asianosaiset ihmettelivät, milloin me ollaan tehty niin tai näin. Ja selitys viittasi tekoihin. Ei se ollutkaan mitään rakkauden höpinää vaan arkipäivän tekoja. Ei silti, kyllä ihminen kestää vuosikausien kehumisen murtumatta.
Mitenkä tuon noin yksinkertaisen asian saisi korjattua? Uskontoa ajetaan alas ”kuin käärmettä pyssyyn”. Ketä uskoa? No, jos vaikka kuuntelisi itseään, mitä ne omat teot ovat. Ei niinkään räknäisi muitten tekemisiä. Olen kuullut hienon sanonnan: Maailma paranee, kun jokainen parantaa vain yhden ihmisen, itsensä. Siitä se alkaa!
Maire-Liisa Salmela
Ylivieska