Kielentutkijoiden mukaan sana hyyppä on johdettu linnun ääntelystä. Hyypällä on aiemmin tarkoitettu lähinnä huuhkajaa, joten nimen juuret lienevät sillä suunnalla.
Saksan kieleen töyhtöhyyppä eli Kiebitz on naukunut oman nimensä. Korttipelissä Kiebitz merkitsee peliä sivusta seuraavaa ihmistä, takapirua.
Linnun tieteellisen nimen alkuperä löytyy maatalouspuuhista. Puitua viljaa viskottiin muinaisessa Roomassa kihvelillä, latinaksi vannus, jotta akanat saatiin erilleen jyvistä. Touhu tuotti kuulemma samanlaisen äänen kuin töyhtöhyypän (Vanellus vanellus) siivet linnun lentäessä.
Suomen linnustossa töyhtöhyyppä on suhteellisen uusi tulokas. Vasta 1800-luvun lopulla se vakiintui pesimälajistoomme. Joitakin nimiä linnulle on, esimerkiksi hullulintu, jonka töyhtöhyyppä on saanut näyttävästä soidinlennostaan, mutta kansanperinnettä ei linnulta Suomesta juuri löydy - toisin kuin Ruotista.
Etelä-Ruotsissa tiedettiin odottaa märkää kevättä ja kesää, kun töyhtöhyyppä muni munansa korkealle paikalle, ja kuivaa, kun hyyppä muni painanteeseen.
Sörmlantilaisen uskomuksen mukaan hyypänsydän vasemmassa saappaassa tuotti onnea. Jos silloin pelasi rahapanoksin, voitti aina. Kummia tapahtui, jos löysi töyhtöhyypän pesästä monivärisen kiven: kiven kantaja muuttui näkymättömäksi.
Kansan suussa riimiteltiin, että "kun töyhtöhyyppä ensi kerran nauraa, niin kyntömies saa etsiskellä auraa". Jotkut uskoivat töyhtöhyyppien talvehtivan horroksessa maan alla. Keväällä kyntömiehen aura käänsi hyypät esiin.
