Kolumni

Ul­ko­puo­li­nen

-
Kuva: Sanna Krook

Uudessa koulussa ja luokassa kaikki tuntuivat puhuvan metsästyksestä ja kalastuksesta. En ollut ennen tiennyt ketään, joka metsästäisi.

Ulkopuolisuuden tunne on kokemus, joka väistämättä tulee meille kaikille vastaan. Minulle se tuli vaikkapa lapsena, kun muutimme pääkaupunkiseudulta Kainuuseen. Tunne oli onneksi vain ohikiitävä, sillä uusi yhteisö imaisi pian mukaansa.

Ulkopuolisuuden tunteita on herännyt elämän aikana eri tilanteissa. Korona-aika on muuttanut näkökulmaa ulkopuolisuuteen paljon. Se on tehnyt meistä kaikista hiukan ulkopuolisia. Se on tuonut kaipauksen yhteisiin tilanteisiin.

Elämässä on pitkälti kyse toisten kanssa olemisesta. Ulkopuolisuus on lievimmillään tunne ”kolmantena pyöränä” olemisesta. Rajuimpina ilmiöinä se on kokemus toiseudesta. Jo pienet lapset oppivat joukosta sulkemisen taidon. Nuorin lapsi otetaan mukaan leikkiin vain ”koiran rooliin” tai jätetään joukkueen valitsemisissa viimeiseksi. Elämässä ei tarvitse eikä pidä jäädä ulkopuoliseksi.

Kirkko tulee kreikankielen sanasta ekklesia. Se tarkoittaa kirjaimellisesti uloskutsuttujen joukkoa. Se on johdettu sanasta ekkaleo eli kutsua, huutaa ulos. Kirkon tehtävä on jatkuvasti kutsua, jopa huutaa ihmisiä mukaan. Kirkon tehtävä on huutaa ihmiset ulos kodeistaan yhteen.

Jeesuksen kohtaamat ihmiset olivat ulkopuolelle jätettyjä. Jeesus kutsui heidät mukaan. Muistan ne tilanteet elämästäni, joissa minua on pyydetty mukaan. Muistan lapsuudesta sen seurakunnan nuoriso-ohjaajan, joka tuli juttelemaan koulussa. Lapselle ja nuorelle tilanteet jäävät muistiin. Hyväksytyksi tulemisen kokemus on järisyttävä.

Tämä aika kutsuu avaamaan sydämemme ulkopuoli­suudelle.

Jaakko Tuisku
Kirkkoherra