Puhdasta vettä välttämättömämpää tuotetta ei ole. Sitä ilman ei voi elää. Siksi on luontevaa, että yhteiskunta turvaa veden saatavuutta kohtuuhintaisena.
Arvio talousveden hinnannousu-uhasta on ponnahtanut nyt pintaan, kun hallitus valmistelee vesihuoltolain uudistusta.
Pelon aihe on tarkemmin sanottuna se, että jos ulkopuoliset sijoittajat päästetään mukaan vesihuollon omistukseen, ne pyrkivät kiskomaan talousveden hintaa ylös tuottonsa maksimoidakseen. Tosielämän esimerkkejä löytyy maailmalta, esimerkiksi Virosta.
Luonnosvaiheessa oleva laki mahdollistaisi kunnille sen, että ne voivat myydä ulkopuolisille sijoittajille 49 prosentin osuuden vesilaitoksista. Hallituksen mukaan laki nimenomaan suojaisi asiakkaita, sillä ulkopuoliselle omistukselle ei nyt ole rajoja ollenkaan.
Oppositio ei ole turvan pitävyydestä lainkaan vakuuttunut, ja epäileviä ovat myös useat ulkopuoliset asiantuntijat.
Kunnallisena liikelaitoksena toimivan Oulun Veden vs. johtaja Juha Hiltula arvioi Kalevassa, että myös vähemmistöomistuksella voi saada merkittävää määräysvaltaa. Näin voi käydä, jos kyseessä on monen kunnan omistama vesihuoltoyhtiö, jossa yhdelläkään kunnalla ei ole yli 50 prosentin omistusosuutta.
Mahdollisuuden vahvaan ulkopuoliseen vähemmistöasemaan voisi antaa osakassopimus. Lakiluonnoksessa tätä riskiä pyritään minimoimaan toteamalla, että kunnan määräysvallan säilyminen tulisi huomioida myös noissa sopimuksissa.
Kilpailuoikeuden tuntija, professori Petri Kuoppamäki Aalto-yliopistosta katsoo Helsingin Sanomissa (7.10.), että vesihuollon pitäisi olla joko kokonaan julkisessa omistuksessa tai osuuskuntamallilla hoidettu. Hän muistuttaa, että vesihuollossa kyse on luonnollisesta monopolista, "luvasta painaa rahaa".
Samalla tavalla 100-prosenttisen julkisen omistuksen kannalla on dosentti Tapio Katko Tampereen yliopiston vesihuoltopalveluiden tutkimusryhmästä (Yle 9.10.). Hänen mukaansa kansainväliset esimerkit osoittavat, että sijoittajien kiinnostus liittyy lähinnä osinkoihin, ei niinkään investointeihin.
Ulkopuolisten omistajien tuloa vesilaitoksiin on perusteltu nimenomaan valtavalla investointitarpeella. Vesilaitosyhdistyksen neljän vuoden takaisessa selvityksessä investointikustannukset laskettiin vuoteen 2040 mennessä peräti 13 miljardiksi euroksi.
Tuollaisen urakan edessä ulkopuolinen raha alkaa äkkiä tuntua houkuttelevalta. Mutta yksikään sijoittaja ei tuo rahojaan Suomen vesilaitoksiin hyvää hyvyyttään vaan tuottojen toivossa. Ja muuta maksajaa ei investoinneille lopulta ole kuin laitosten asiakkaat, joiden laskuissa perittäisiin lopulta myös sijoittajien pääoman tuotot.
Ulkopuolisten sijoittajien hövelisti sallittu mukaantulo vesihuoltoon voisi olla yhtä toimiva ratkaisu kuin housuun pissaaminen pakkasella. Lämmittää hetken, mutta lopulta kylmä tulee läpi entistä kipakammin.