"Aika suurta osaa klubi-ikäistä jengiä taitaa vaivata asenneongelma meitä kohtaan. Tällä rundilla päätettiin kuitenkin tehdä klubikeikkoja, vaikka niissä olisi sitten kymmenen katsojaa. Pitää rikkoa raja-aitaa, eikä jumittua klubien ulkopuolelle", sanoo Tyrävyön kitaristi Kristian Kuustie.
Apulanta-sävyt ja donhuonomaiset tarttuvat kertosäkeet muodostavat Tyrävyön kolmannen albumin Pelkoa, inhoa ja b-luokan elokuvaa tutuimmat osat, mutta muuten musiikillinen ilme on läpikäynyt huomattavan kasvojenkohotuksen.
Uutta Tyrävyötä ovat vahva elektroninen sointi ja levynkansiin asti yltävä goottitunnelma. Tyrävyön kappaleet kirjoittava solisti Eero Valorinta sanookin pitäneensä aina elektronista meininkiä huomattavasti perusrockia mielenkiintoisempana, ja "miljoonasta perusrockia soittavasta bändistä ainakin puolet tekee sen meitä paremmin."
"1980-luvun lapsena sitä on kasvanut yhdessä Duran Duranin ja muiden kasaribändien kanssa. Kai se sieltä tulee. Ja kun studiossa on kalliita hienoja vehkeitä, olisi tylsää jättää ne käyttämättömiksi."
"Biisejä eka kerran veivatessa ajateltiin, että nyt aletaan vetää hirveetä mättöä. Nopeasti se alkoi kuitenkin tuntui kornilta ja onneksi myös tuottaja oli samaa mieltä. Nyt Pelkoa, inhoa ja b-luokan elokuvaa kuulostaa meiltä itseltämme", Kristian uskoo.
Huipulta kohti arkea
Uusissa kuvissaan jonkinlaiselta härmäläiseltä Marilyn Mansonilta näyttävät Tyrävyö-miehet ilmestyvät haastatteluun perinteisessä rockunivormussa. Eeron mukaan Tyrävyön lavaolemus sijoittuu näiden kahden ääripään väliin.
"Fiilispohjalta. Luodaan musiikin ja esiintymisen välille pientä kontrastia - pop kohtaa horror-meiningin. Ajattelen keikkoja enemmän showna kuin pelkkänä konserttina."
Heti uransa alussa kerrasta kultalevykantaan rysäyttänyt yhtye viihtyy rockympyröissä, vaikka terävin suosio on taittunut ja tekemisiin on tullut arkisempi maku.
"Pidettiin pitkä tauko ja nyt hommaa katsoo vähän eri kantilta. Nyt tietää, että kiertueet tarjoavat soittamisen lisäksi lähinnä tylsää odottamista. Keskitytään enemmän soittopuoleen ja vähemmän oheismeininkiin, jota tulikin jossain vaiheessa harrastettua ihan kiitettävästi", Eero sanoo.
Dramaattisella imagolla ratsastava yhtye käsittelee lauluissaan vähemmän dramaattisia aiheita. Yhteiskunnallisen ja poliittisen paatoksen sijasta Eero keskittyy itsekritiikkiin ja oman elämänpiirinsä tarkasteluun.
"Tuli kevyt olo kun sai vuodatettua lauluihin pitkään mieltä vaivanneita asioita. Eräänlaista terapiaa, siis. Ei tarvitse siviilielämässä olla niin masentunut; löhötä himassa ja kirota kuinka kaikki on surkeasti."
Erinomainen keino Eeron ja Kristianin riemastuttamiseksi on tiedustella vaivihkaa, vieläkö heiltä kysellään Jimi Pääkallosta.
"Vieläkö kysellään, eh, heh. Kaikki toimittajat palavat innosta kysyä samaa, mutta laittavat sen toistensa niskaan. Vastaus: sama hörhö se Konsta on kuin ennenkin."