Surullista miten puolueemme arvojen vastaisesti joidenkin puheissa toistuu väite, että työttömyys on aina ihmisen oma vika. Se kuulostaa yksinkertaiselta ja jämäkältä, mutta todellisuudessa se on epäreilu ja kylmä tulkinta monimutkaisesta ilmiöstä.
Työttömyys ei synny tyhjästä eikä useinkaan tahdon puutteesta, vaan usein olosuhteista, joihin ihminen ei itse voi vaikuttaa.
Voidaan varovasti arvioida, että jopa kolmasosa, ehkä puolet, suomalaisista pitkäaikaistyöttömistä on jossain määrin psyykkisesti lamaantuneita, ihmispelkoisia tai häpeän vuoksi syrjäytyneitä.
Useimmissa tapauksissa tämä ei tapahdu oman valinnan seurauksena, vaan pitkän epävarmuuden, torjutuksi tulemisen ja yhteisön tuen puutteen vuoksi. Kun ihminen yrittää kerta toisensa jälkeen turhaan, pettymykset alkavat syövyttää itsetuntoa ja uskoa omiin mahdollisuuksiin. Häpeä ja lamaantuminen vievät voimat, eikä uutta alkua enää synny pelkällä käskyllä “mene töihin”.
Olen seurakuntaneuvoston ja diakoniatyön kautta saanut kohdata monia ihmisiä, jotka ovat joutuneet työttömyyden ja syrjäytymisen kierteeseen täysin omasta tahdostaan riippumatta. Näissä kohtaamisissa näkyy usein sama tarina: ihminen, joka haluaisi osallistua ja tehdä, mutta jota yhteiskunta ei enää näe. Moni on menettänyt työpaikkansa rakennemuutoksen, iän, terveyden tai yksinkertaisesti väärän asuinpaikan vuoksi.
Nämä ihmiset eivät kaipaa moitetta tai ylhäältä annettua neuvoa, vaan arvostavaa kohtaamista, kuuntelua ja uskoa siihen, että hekin ovat edelleen osa tätä yhteisöä. Työelämän ulkopuolelle joutuminen on monelle psykologinen kriisi, ei moraalinen heikkous. Sen ratkaiseminen vaatii ymmärrystä, ei tuomitsemista.
Työttömyys ei ole häpeä, vaan yhteinen haaste. Jos haluamme aidosti vähentää syrjäytymistä, meidän on nähtävä ihminen tilastojen ja asenteiden takaa. Jokainen ansaitsee mahdollisuuden tulla kohdatuksi, ei syytetyksi.
Esa Kauppi
seurakuntaneuvoston jäsen (kok.), Oulu