Seison vuoronumero kädessäni vastaanottotiskiä tuijottaen, ja aika tuntuu matelevan. Ympärilläni olevat ihmiset pläräävät kännyköitään, ja itsekin hapuilen puhelinta takataskustani. Sitten havahdun ajatukseen: Ei voi olla totta! Enkö voi odottaa viittä minuuttia ihan vain tekemättä mitään!
Tämä liiankin tuttu arkipäiväinen tilanne sai minut pohtimaan tylsyyttä ja ennen kaikkea sen katoavaisuutta nykytodellisuudessamme. Virikkeettömät hetket ovat kadonneet jonnekin TikTokin ”For You” -sivun, suosikkisarjan viidennentoista tuotantokauden tai jatkuvasti korvissa soivan Spotify-listan pyörteeseen. Samoin näyttää käyneen keskittymiskyvylle, sinnikkyydelle ja itsesäätelylle.
Uskallankin väittää, että ajoittainen ärsykkeettömyys on ihmismielen terveyden ja toiminnan kannalta jopa tutkittua tärkeämpää. Olemme kuitenkin vaivihkaa uhranneet nuo aivoterveyden ja luovan ajattelun hetket nopealle mielihyvälle. Mikä neuvoksi? Miten voimme alkaa purkaa hermostomme dopamiinisolmua, ja miksi ihan tavallinen tylsyys on niin tärkeää?
Jatkuvasti raksuttavat aivomme tarvitsevat aika ajoin tylsyyttä. Virikkeettömyys on mitä hedelmällisin kasvualusta luovuudelle ja oivaltavalle ajatuksenjuoksulle. Oikeastaan koko länsimainen kulttuurimme juontaa juurensa siitä. Antiikin ajattelijat loivat kulttuuriamme perustavanlaatuisesti muovanneet filosofiansa, kun heillä oli aikaa vain ajatella. Tuskin Newtonkaan olisi edes huomannut omenan putoavan päähänsä, jos olisi doomscrollannut TikTokia tuon tarinoihin jääneen puun alla.
Tylsyys saa paitsi keksimään ja kokeilemaan myös arvostamaan niitä hetkiä, joissa sitä ei ole. Jatkuvassa ärsykkeiden virrassa mielihyvän toleranssi kasvaa, jolloin totuttu hyvänolontunteen taso vaatii aina vain enemmän. Tylsyys on keino taklata kasvanut toleranssi ja palauttaa arkinen mielihyvän kokemus.
Tästä on kyse myös viime vuosina muoti-ilmiöksi nousseessa dopamiinipaastossa, jossa ärsykkeiden määrää pyritään tietoisesti vähentämään jonkin ajanjakson ajan. Dopamiinipaasto ilmiönä osoittaa, että se ajoittainen askeesi, jota tylsyydeksikin kutsutaan, on rajattomien ärsykkeiden ajassammekin todettu ihmiselle tarpeelliseksi, jopa välttämättömäksi.
Paastoon sisältyvään äärimmäisyysajatteluun en välttämättä kannusta etenkään pitkällä aikavälillä. Silti uskon meistä jokaisen hyötyvän sen ydinajatuksesta karsia arjesta nopean mielihyvän lähteitä ja korvata ne hitaammilla, alkuun ehkä tylsiltäkin tuntuvilla asioilla.
Tässä siis haaste itselleni ja muille hulluttelijoille: Seuraavan kerran, kun minulla on luppoaikaa ja dopamiininhuuruinen mieleni kaipaa kuumeisesti virikkeitä, nappaan itseni kiinni tilanteesta. Pysähdyn hetkeksi, vedän syvään henkeä ja oikein ryven tylsyydessä. Kenties keksin jotain uutta ja järisyttävää tai sitten en. Ainakin olen antanut aivojeni hellittää hetkisen.
Salla Keränen
Oulu