Olen tehnyt pitkään töitä psyykkisesti oireilevien nuorten kanssa. Tapaamiset ovat kohtaamisia tavallisten nuorten kanssa. Usein huomaan ajattelevani etten tunnista nuoressa mitään vikaa, sairautta. Mietin, kuinka tämä voisi mahdollistua myös nuoren omaksi kokemukseksi itsestään.
En tarkoita tällä vähätellä psyykkisten oireiden invalidisoivaa vaikutusta tai niistä aiheutuvaa kohtuutonta taakkaa muutoinkin herkässä nuoruusiässä. Usein kuitenkin psyykkinen oireilu on ymmärrettävää ja loogistakin seurausta kokemuksista, jotka murtavat käsitystä itsestä, muista, turvallisuudesta.
Psykiatrisessa hoitojärjestelmässä liian harvoin puhutaan yksin jäämisestä, ulkopuolisuuden kokemuksista, kaltoinkohtelusta, merkityksettömyyden kokemuksesta tai muista turvattomuutta aiheuttavista tekijöistä.