Karua ja ikävää oli lukea tämän lehden pääkirjoitusta 2.4. Ei uskoisi, että näin kohdellaan sivistysvaltiossa vainajia.
Olen syntynyt 40-luvulla ja kuulun vanhusväestöön. Tämä tuli selväksi, kun koronavaaran vuoksi joutui neljän seinän sisälle eristyksiin. Joten aiheellisesti nousi tämän jutun luettuaan pinnalle se kysymys, että mihin sitä näin suuriin ikäluokkiin kuuluvana joutuu.
Olen kokenut yhteiskuntarakenteessa olevat kapeikot. Vanhassa koulujärjestelmässä oppikouluun piti pyrkiä, ja pääsykokeen kautta valittiin oppilaat pisteiden mukaisessa järjestyksessä. Valtion ylläpitämiä oppikouluja oli harvassa ja aloituspaikkoja vähän, joten karsinta oli suurta.
Työtä oli vähän. Monet minunkin ikäluokkaan kuuluvat joutuivat muuttamaan työn perässä Ruotsiin. Osa muutti kaupunkialueille, mutta siellä oli vastassa asuntopula.
Koronan hoito jätti erityisesti vanhusväestölle epävarmuutta. Sairaanhoidon jonot koskevat toki kaikkia ikäryhmiä.
Lopuksi nostan vielä esiin keskustelut eläkkeiden leikkaamisesta. Leikkaamisia yleensä perusteellaan kannustinloukkujen purulla. Minkähän loukun eläkkeet muodostavat? Ongelma lienee eläkeläisten suuri määrä.
Suurten ikäluokkien kapeikot Oulussa eivät näköjään jää elettyyn elämään. Tässä arvokkaassa pääkirjoituksessa nousee esiin kysymys: Miten Oulussa osoitetaan arvostusta kuolleelle kansalaiselle. Toivottavasti nämä vainajien säilytyskontit katoavat pian.
Kari Hannula
Oulu