Anu Kolmonen pohti kolumnissaan (Kaleva 17.8.) yhteiskunnan ongelmien ja yksilön psyykkisten oireiden yhteyttä. Hän mietti, että voiko yhteiskunnan rakenteellisista ongelmista johtuvia oireita hoitaa ainoastaan yksilöä terapoimalla. Esimerkiksi masennuksen taustalla voi olla pitkittynyt työttömyys, yksinäisyys, sairaudesta aiheutuneet haasteet tai kiusaaminen.
Havahdun ajattelemaan, että miksi tosiaan tällaisista syistä johtuvia oireita hoidetaan yksilöterapialla ja sysätään vastuu yksilölle? Yritetäänkö tällöin löytää pelkästään mielen rakenteissa jäytäviä varhaislapsuuden negatiivisia kokemuksia tai esimerkiksi yksilön haitallisia ajattelumalleja, vaikka todellisena syynä on rikkinäinen yhteiskunta, joka sairastuttaa yksilöt kyseenalaisilla toimillaan?
Mielipidekirjoituksessa “Terveet ihmiset rakentavat tervettä yhteiskuntaa” (Kaleva 22.8.) vastataan kolumniin esittämällä, että vain omaa ajatteluaan voi muuttaa, ja toimimista yhteiskunnassa voi vahvistaa vapautumalla lapsuuden traumoista.
Luonnollisesti vaikeiden kokemusten käsittely on tärkeää. Tukea tarvitaan ja nykyistä matalammalla kynnyksellä. Mutta tarvitseeko yhteiskunta todella vain täysin terveitä? Pitäisikö oireilevat kenties lähettää autiolle saarelle pilaamasta muiden elämää läsnäolollaan? Onko kukaan edes kaikin puolin täysin terve? Pitäisikö kaikkien olla jatkuvassa terapiassa? Ja onko edes mahdollista, että yksilö korjaa vain itsensä irrallisena osana yhteisöstä?
Julkisella sektorilla on mielestäni suuri vastuu psyykkisen oireiden ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Auttamisen on tapahduttava elämän eri osa-alueilla. Oletetaan esimerkiksi, että pitkäaikaissairas hakeutuu töihin, koska hänen taloudellisia tukiaan leikataan ja häntä väitetään laiskaksi. Hän epäonnistuu ja kuormittuu lisää, mutta ei silti etene jonossa psykiatrisen sairaanhoitajan puheille.
Väittäisin, että itsemurhaa hautoo harvempi sellainen, jolla on varaa vaikeassa ja ahdistavassa tilanteessa esimerkiksi lähteä ulos syömään, tehdä miniloma, palkata lapsenvahti tai hommata terapeutti. Onko ylipäänsä sellaista geeniä tai aivojen tilaa, joka ajaisi hyppäämään alas rotkoon, silloin kun ulkoiset olosuhteet ovat riittävän hyvällä tasolla?
Perintötekijät ja kokemukset toki vaikuttavat, mutta kuinka moni psyykkinen diagnoosi voitaisiin välttää järjestämällä kaikille riittävä toimeentulo ja mielekästä tekemistä?
En usko ihmisen syntyvän pahana tai vanhempien pilaavan tahallaan lastensa tulevaisuutta, ainakaan yleensä. Elämässä väistämättä eteen tuleviin haasteisiin tarvitaan yhteiskunnan erilaisia tukitoimia, keskusteluapuakin.
Jos rotkon yli vievä silta on poikki ja silti rotkoon putoaa auto toisensa jälkeen, niin ilmiselvä ratkaisu on korjata silta eikä vain yrittää pelastaa yksittäisiä autoja. Miksi emme näe rotkoa? Mihin unohtui ajatus, että yhteiskunnan arvo mitataan sen kyvyssä kohdella heikoimpiaan?
Riikka Palkki
Oulu