Tal­vi­so­dan muis­to­ja Oulusta

On kirjoitettu jopa runoja kuinka meillä sota-aikana täysikäistyvillä ei ollut nuoruutta. totisesti oli ja ainutlaatuinen! Juuri nuoruuden voimilla pusersimme esiin innostuksen ja yhteistyöhengen, kestävyyden ja kekseliäisyyden, hilpeydenkin keskellä ankeutta, asioiden arvojärjestyksenä velvollisuus isänmaata kohtaan ensimmäiseksi. Eikä se mitään uhoamista ollut, vaan itsestään selvää ja vapaaehtoista. Me nuoret vielä kouluttamattomat mutta innostuneet lotat toimimme enimmäkseen kanttiinikomennuksilla koko talvisodan. Oman siviilitoimeni ohella olivat vuorot klo 18.00-23 tai 07-13.00 + pyhäpäivät. Kaikkialla täyspimennys, muttei se pelottanut yöllä kotiin palaavaa, sillä seuraan tunkeilijoiden vaara oli pois suljettu miesten ollessa rintamalla, lomailijoiden kiirehtiessä omiin osoitteisiinsa, oli lisäksi tanssikielto ja nuorisolla ulkonaolokielto klo 22.00 alkaen, vain rauhalliset iäkkäät korttelinvalvojat kiertämässä alueitaan. Ohjeet olivat kirjaimellisen tarkkoja. Kun kerran kotiportilla kasarmille lähtiessäni tarkistin aikaa valaisemalla rannekelloani alaspäin suunnatulla taskulampulla, tartuttiin hihaani takaapäin ja vihainen ääni jyrähti: "eikös neiti tiedä, että sota-aikana ei väläytellä valoja?" Se oli itse poliisimestari Manninen, seinänaapurimme. Samalla matkalla minun oli ohitettava jono elokuva-teatterin edessä. Sieltä kantautui korviini toisenlainen ääni: "Kato, toi likka on meidän kanttiinissa ja jos se on keittiövuorossa niin se antaa aina sokeripalan korvikkeen kans kun kannan niille hellapuita." Sokeri oli tullut kortille heti sodan sytyttyä. Tammi-helmikuussa Oulu koki kova pommitukset. Sunnuntaina 21. tammikuuta vihollisen yllättäessä kaupungin 33 viholliskoneen voimalla useina aaltoina vietin suurimman osan päivää pommi- ja sirpalesuojissa. Oli käynyt harvinainen kutsu hirvipaistilounaalle kauppaklubille, mutta sinne päädyttyämme ensimmäisen pommitusaallon jälkeen olikin vastassa valmiiksi katettu ateria lasinsirpaleina läheisen Ainolan yhä loimutessa ja savutessa osumaansa. Päivän viimeisessä pommisuojassa oli ilopillerinä pikku-Jussi esittämässä papin osaa sankarihautajaisissa: "--- minä tiunaan tämän sshankarimiehen, joka syntyi tänään ja kuoli eilen ja sai itkemään pitkän perheen, amen... Kahden lotan vetämä muonituspaikka pystytettiin Toppilan sillan kupeeseen n.s. kenkätehtaan pieneen huoneeseen kaksine keittolevyineen ja tiskipaljuineen, asiakkaina ronskit hevos- ja varastomiehet sekä vapaaehtois-tanskalaiset siltavahdit. Oikotie sinne vei suksilla jäitse torin rannasta, repussa lakana hälytysten varalta. Perillä ei ollut pommisuojaa, vaan hälytysten sattuessa juoksimme pihalle syvennettyyn ojakaivantoon, niskassa hevosmiesten vällyt. Tanskalaisten vapaaehtoisten kanttiinissakin lyseolla oli aikanaan iltavuorot. He olivat hyväkäytöksisiä poikia. Mielessä lottasäännöt ja oma poikaystävä rintamalla osasimme kohteliaasti torjua heidän hyvässä tarkoituksessa esittämänsä saattotarjoukset pimeyden turvaksi, jolloin he nolostuneina pyysivät anteeksi rohkeuttaan! Maaliskuun 13:na nähdessään järkytyksemme rauhan ehdoista he pysyttelivät kanttiinissa mahdollisimman hiljaa. Muutamia lentäjiä lukuun ottamatta tanskalaiset eivät ehtineet rintamallemme, vaan heidän oli palattava kotiin puolustamaan maataan saksalaisten miehitystä vastaan. Lähtiessään he luovuttivat meille villaiset kaulurinsa, joista purettuamme kudoimme sukkia omille sotapojillemme. Rauhanteon jälkeen eivät lottahommat loppuneet. Oli jopa ilmavalvontavuoroja vesitornissa. Kaikki erikoiset havainnot oli raportoitava. Kiikariimme osui aamuisin sama vanha mummeli potkurinsa ja suuren pussinsa kanssa häipymässä metsänreunaan. Desanttien ruokkija? Asia tarkastettiin ja todettiin mummo Kalevan kantajaksi pieneen metsikössä tököttävään mökkipahaseen, jossa asusteli tilapäisesti läheisistä taloista ulospommitettuja. Katuvalot palasivat Ouluun 28.3. Lottatyö jatkui katkeamattomana ja osaltani siihen kuului myös nyt koulutus radistiksi eli uusi lottatyömuoto valmiutena jatkosodan toimiin.