Tal­vi­so­dan alku Pum­man­gis­sa

Oli marraskuun 27. päivä 1939. Olin Petsamossa Kalastajasaarennolla kylässä nimeltä Pummanki. Olimme kasarmilla, sillä isä oli armeijan palveluksessa ja äiti oli lottana laittamassa ruokaa sotilaille. Ainoana lapsena en voinut olla yksin kotona. Olimme syöneet ja isä oli lähdössä rajalla olevalle vartiokämpälle, kun puhelin soi. - Minäpä vastaan vielä tuohon, ennen kuin lähden.. ¬- Isä vastasi ja siellä oli Veikko Salkio _ Älkää tulko tänne. Ryssät ovat piirittäneet kämpän. - Sitten kuului venäjän molotusta ja puhelu katkesi. Venäläiset olivat ottaneet vangiksi rajalla olleet 3 sotilasta - Salkio, Simonen ja Korhonen. Heidän talvisotansa jatkui Venäjän vankileireillä. tämän tapahtuman jälkeen laitettiin vartio kasarmin pihalle. Kasarmi oli Itteliinin talossa, mikä oli lähinnä rajaa oleva talo - rajalle matkaa noin 6 km. Me äidin kanssa ei menty enää kotiin yöksi, sillä isä oli kasarmilla ja Veikko, joka asui meillä, oli Venäjällä -- käytiin vain ruokkimassa eläimet. Sitten koitti marraskuun 30. päivä. Aamulla klo viittä vaille seitsemän vartija karjaisi ovelta -- nyt se alkoi -- Kaikki sotilaat, jotka olivat nukkuneet lattialla vaatteet päällä, ryntäsivät ulos -- me äidin kanssa mukana. Kun katsoimme rajalle, näimme kuinka venäläiset ampuivat valoraketteja ilmaan pitkin rajaa. Sitten tasan seitsemältä tuli ensimmäinen tykin kuula -- telakalle lähinnä rajaa, sitten kylälle. Sitä vonkuvaa ääntä, kun kuulat lensivät pään yli, en unohda varmasti koskaan. Sotilaat -- 13 miestä -- lähtivät rajalle pidättelemään vihollista, että siviilit ehtivät suojaan. Me äidin kanssa lähdimme kävelemään kylälle -- Pesoseen, äidin kotiin. Sinne oli kerääntynyt melkein kaikki kyläläiset. Osa kyläläisistä lähti Inkilänperälle, missä oli vesivaltion rakentama betoninen kellari. Sitten sotilaat palasivat rajalta ja tulivat kylälle. Meidät komennettiin laiturille, minne isä ja Apo-eno olivat jo ajamassa Tuulikkia, ukin kalastaja moottoria. Tuulikkiin otettiin kaikki halukkaat lähtijät -- ukki sanoi kuitenkin, minä en lähe kottoani mennekään. Tässä touhussa kului aikaa niin paljon, että vasta kymmeneltä päästiin lähtemään. Pikkulapset ja vanhukset pantiin kajuuttaan ja meidät muut ruumaan. Sotilaat olivat kannella. Kun olimme ohittaneet Vaitolahden niemen, nousi kunnollinen Jäämeren myrsky ja kun minä olin juuri ruuman luukun kohdalla, sain niskaani melkoisen vesiryöpyn. Tietenkin minä nostin kovan metelin minkä seurauksena minut nostettiin kannelle -- ruorihuoneeseen, missä isä oli ruorissa. Ruorihuone oli konehuoneen yläpuolella ja lämmin. Nyt minulla oli oivallinen tarkkailuasema. Pohjoisen puolella oli 3 venäläistä sota-alusta, meidän sotilaat olivat reelingin takana polvillaan ja vannoivat -- jos nuo ampuvat meitä, niin täältä pesee takaisin -- kivääreillä. Aamulla, heti ampumisen alettua oi Pummangista lähtenyt 3 alusta ja ne olivat yrittäneet Norjaan. Merellä olevat sotalaivat olivat kuitenkin ottaneet ne kiinni ja palauttaneet Pummankiin 2 viikon kuluttua. Ne pummankilaiset, jotka jäivät kotiin joutuivat sotavangeiksi. He saivat asua kotona melko vapaasti helmikuulle saakka. Sitten heidät vietiin Muurmanskin takia Pullojärvelle tukkikämpille. Sieltä he pääsivät sodan päätyttyä vankien vaihdossa takaisin Suomeen. Me saimme jatkaa matkaa rauhassa, sillä me menimme Liinahamariin. Venäläiset olettivat saavansa meidät kiinni Petsamossa -- heillä oli tarkoitus panna tie poikki Salmijärvellä. Se yritys ei kuitenkaan onnistunut ja me saimme jatkaa matkaa märkinä ja väsyneinä Tervolaan, Peuren koululle. Se on kuitenkin oma juttunsa se.