Kalevi Nevala kirjoitti (Kaleva 8.3./Lukijalta), että lapsikato olisi muka surullista.
Sallikaa minun olla eri mieltä. Surullista on sen sijaan sellainen ajattelu, jonka mukaan kaikkien pitäisi tehdä lapsia. Jos kerran lapset ovat jonkinlainen elämän ainoa ilo olevinaan, miksi lapsia otetaan huostaan niin paljon? Eikö olisi järkevämpää adoptoida kodittomia lapsia kuin väkisin pukata niitä tänne lisää, vain jotta lapsi olisi oma?
Entäpä ne tapaukset, joissa oma lapsi tappaa vanhempansa, joista saa aika-ajoin lukea uutisotsikoista? Olisiko perhesurmia vähemmän, jos lapsia ei tehtäisi tänne väkisellä, vain koska kaikki muutkin tekevät niin? Joskus se oma lapsi on vanhempiensa kuolemaksi, joskus kirjaimellisesti, eikä enää vain henkisesti.
Itse olen vapaaehtoisesti lapseton. Olen tiennyt jostain kymmenvuotiaasta, että lapsia en halua, sterilisaation hommasin kolmikymppisenä, istuin aikani Vapaaehtoisesti Lapsettomat ry:n hallituksessa ja nyt yli nelikymppisenä en tunne vähäisintäkään katumusta valinnastani.
Velipoikani ja muu lestadiolaissukuni ovat tehneet lapsia minunkin puolestani, oikein urakalla. En katso, että minulla olisi siihen ollut enää minkäänlaista velvollisuutta.
Siinä Nevala on oikeassa, että ihminen tarvitsee elääkseen happea.
Yksi tosiasia nimittäin on, että lapset vievät kaiken hapen ja energian mennessään pitämällä kamalaa meteliä ja vaatimalla ties mitä. Rakastan omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Se on asia, jonka lapset tuhoaisivat, jos minulla olisi lapsia. Kissan tai koiran voin joskus ottaa, mutta ei, lapsia en halua.
Ihmiset ovat erilaisia ja minä satun näkemään asiat näin. En näe mitään syytä miksi minun pitäisi alkaa pyytelemään anteeksi mielipiteitäni tai vapaaehtoisesti lapsetonta elämäntapaani. Syitä vapaaehtoiseen lapsettomuuteeni on monia, mutta suurin syy on yksinkertaisesti se, että minua ei vain tippaakaan kiinnosta. Tämä on minun valintani ja minulla on täysi oikeus tähän valintaan.
Maria Ronkainen
Tampere